Helmikuu 2024

Minulla on hyvät välit äitiini, vitsaillaan, noin 250 kilometriä. Minullapa tällä hetkellä noin 25 senttimetriä. Nukahdit juuri väliseinän taa. Turvassa, tietäen, että olen vain koputuksen päässä. Ellen sitten seikkaile unihaaveissani liian kaukaisen järven rannalla, enkä herää kuin puhelimesi hätäpainikkeen rääkäisyyn.

Itse rääkäisin ensi kertaa liki 50 vuotta sitten. Veivät minut heti pois luotasi. Iltapäivä oli jo pitkällä, eikä minua kuulunut edes näytille. Vaadit: ”Minä haluan nähdä lapseni nyt heti!” Kiikuttivat pikavisiitille kapaloidun paketin, josta pilkotti vain naamani. Vierihoito ei ollut muodissa, ihokosketuksesta ei tietoakaan.

Parina päivänä ehdin vahvistua antimillasi. Sitten tuli karu vieroitus: Seuraavat kaksi viikkoa taistelit tajunnan rajamailla korkeaa kuumetta ja tulehduksia vastaan, kun lääkkeet eivät purreet. Paras ravintoni piti pumpata hukkaan. Minä pidin puoliani yksin hoitajia vastaan. Heti, kun kuumeesi laski, meidät potkittiin pois sairaalasta. Et olisi millään jaksanut vielä kotiutua. Anelit meille yhtä ylimääräistä yötä, mutta sitä ei myönnetty.

”Jääköön tuo ’Senjasen’ iso möllikkä vielä syömään”, tokaisivat toisena elinpäivänäni. Olin ehtinyt kasvaa vähän päälle nelikiloiseksi. ”Teidät on kuvattu, kyllä se mahtuu! Ponnistatte vaan.” Enpä mahtunut, vaikka ponnistit kaksikymmentäseitsemän tuntia. Mutta sinua ei uskottu. ”Ponnistakaa vaikka sinne pönttöön!” Kätilöllä oli loma alkamassa; sinä taistelit hengestäsi verenpaineet pilvissä.

Kätilö vaihtui, meitä kiidätettiin. Pesut jäivät väliin. ”Koettakaa nyt hyvä rouva vielä kestää! Enää pieni hetki, niin olemme leikkaussalissa!” Klo 8.09 minä synnyin. Kaksi viikkoa ylikypsänä, hätäsektiolla. Äitiyskortissasi muistoina merkinnät ”Sectio Caesarea (pelvis angusta), synn. kesto 28 t 12 min”.

Alatiesynnytyksen estävä ahdas lantio. Eipä ollut kuvattu. ”Toisella osastolla oli samaan aikaan joku samanniminen”, selittelivät huolestuneelle isälle. Tiedot muka sekoittuneet. Nimesi tuntien täysin mahdotonta.

Sinäkin toivuit aikanaan. Lähes. Mutta jotain peruuttamatonta oli tapahtunut; aivot ja keho muistavat. En ollut sylissä viihtyvää sorttia, kerroit. ”Isäsi ja minun sylistä liu’uit aina heti pois.” Papan syliin juoksin jo kaukaa. Sen muistan itsekin. Näinkö kostin varhaisimman hylkäämiskokemukseni?

En kai. Pappa varmaan vain tuoksui tutuimmalta. Olin leimautunut sijaishoitajaani kuin sorsanpoika vastaantulevaan. Äitiysloma oli hyvin lyhyt, isyysvapaata ei vielä edes tunnettu. Pappa ja minä ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Aina siihen asti, kun herrat Alzheimer ja Lewy saattelivat lähimpäni ajan rajan taa mamman luo.

Mutta minulla on onneksi vielä sinut – ja pikkuveli. Anokaamme lisäaikaa. Vielä ei ole liian myöhäistä tutustua uudestaan. Ottaa takaisin kaikki menetykset. Nyt olen vihdoin valmis kuuntelemaan – oppimaan ja ymmärtämään juuriani. Voi kuinka kotoisa olo tuli, kun kaiutinpuhelimessa vanha sukulaisemme onnitteli sinua omalla murteellaan. Muistisairas muisti nimipäiväsi. Minä unohdin.

Isän synnyinseuduille emme enää ehtineet. Sinun kotikulmasi Saimaan vastarannalla vetävät minua puoleensa magneetin lailla. Mie en oo mistää kotosii. Vai ehkä sittenkin? Lasken viikkoja: milloin alkaa taas luonto vihertää ja vesi välkehtiä? Lähdetäänhän seikkailuun? Vaikka sitten pyörätuolin kyydissä. Kunhan kesä saapuu.

Seniorin omaishoitaja

Elettiin vuotta 1954 Etelä-Karjalan maaseudulla. Olin kuusivuotias ja perheemme ainoa lapsi. Lähistöllä asui kuitenkin kaksi serkkutyttöä, jotka olivat minulle kuin siskoja. He olivat vuotta ja kahta minua vanhempia ja saivat jo käydä kansakoulua. Minunkin teki hirveästi mieli päästä jo kouluun. Äiti neuvotteli opettajan kanssa, joka hyväksyikin minut kuunteluoppilaaksi kevätlukukauden lopulla.

Koulussa piti tuohon aikaan olla omat eväät mukana, joten äiti ompeli minulle pienen kukikkaan pussukan, johon sujautettiin voipaperiin käärityt, voidellut näkkileivät. Normaalisti meillä syötiin ohrarieskaa, ja näkkileipä oli erikoista. Koulua pidettiin väistötiloissa, kuten nykyään sanottaisiin, nuorisoseurantalolla, isossa, vähän pelottavassa salissa, kaikki oppilaat samassa tilassa. Minua vähän jännitti, onneksi serkut olivat turvana. Sain oman pulpetin sivummalle ja omia koulutehtäviä. Tehtävät olivat kyllä vähän liian helppoja, sillä olin jo harjoitellut kotona äidin kanssa kirjoittamaan kirjaimia.

Rakenteilla ollut koulu valmistui syksyksi, ja pääsimme aloittamaan ekaluokan upouudessa kivikoulussa. Minulla oli jo parin päivän kokemus koululaisena olemisesta. Muut eivät varmaan tienneet sitä. Yhdysluokassa 1.–4.-luokkalaiset opiskelivat omassa tilassaan ja 5.–7.-luokkalaiset eli yläluokkalaiset omassaan, liukuovi oli välissä. Koulukiusaajilta ei vältytty tuohonkaan aikaan, vaan isot pojat kiusasivat koulumatkalla meitä samaan suuntaan kulkeneita. Muuten ekaluokka meni oikein sujuvasti kevääseen saakka.

Seuraavana kesänä perheemme muutti kirkonkylälle pieneen kivaan mökkiin. Tuttu koulu, serkkutytöt ja muut kaverit jäivät taakse. Uudessa koulussa oli kaikki minulle uutta. Itse koulurakennus tosin oli vanha puinen kirkonkylän koulu, jota jo isäni oli käynyt aikoinaan. Tokaluokan koulumatka kulki ison tien ojanpenkkoja pitkin, ja isoja, pelottavia autoja kulki ohi. Kouluun oli toista kilometriä. Kuljin jalkaisin ja yksin suurimman osan matkaa.

Löysin uusia kavereita kuitenkin nopeasti. Myös naapurissa asui lapsiperheitä. Äiti oli ommellut minulle kevätjuhliin ihanan vaaleanpunaisen röyhelömekon, jossa oli pussihihat. Halusin laittaa sen myös kouluun päälle. Jälkeenpäin kuulin, että luokan tytöt olivat ihan kilpailleet siitä, ketkä saisivat leikkiä kaunismekkoisen tytön kanssa välitunnilla. Rahamme olivat tiukassa, mutta sekä äiti että minä tykkäsimme pukeutua nätisti. Paksu tumma tukkani kammattiin sivujakaukselle ja kiinnitettiin pinnillä toiselle sivulle. Äiti oli työskennellyt nuoruudessaan parturina. Jälkeenpäin sain kuulla kavereilta, että minulla oli tukka aina niin siististi.

Kansakoulun kolmannelle luokalle mentiin taas eri taloon, oppikoulun tyhjään luokkahuoneeseen. Koulumatka ei onneksi pidentynyt. Pienessä luokassa ja välituntileikeissä tutustuin kuitenkin nopeasti toisiin. Parhaiksi kavereikseni sain mukavat tytöt A:n ja A:n. Toisella heistä oli ihanan pitkät letit kauniisti pään ympärille kiedottuina ja toisella erikoiset silmälasit.

Kansakoulun neljäs luokka käytiin jälleen eri talossa, junaradan takana isossa kirkonkylän kivikoulussa. Neljännellä luokalla oli pääsykokeet oppikouluun. Minä, A. ja A. läpäisimme kokeet ja pääsimme samalle luokalle koko viisivuotisen oppikoulun ajaksi. Koulurakennus oli sentään tuttu puukoulu, jossa oli käyty kansakoulun kolmas luokka. Myös vuotta vanhempi serkkutyttöni kävi samaa koulua, joten hänestä sain tuttua ja turvallista seuraa. Tuttu koti sen sijaan oli ehtinyt jälleen vaihtua, ja koulumatka pidentynyt kolmeen kilometriin metsätaivalta. Kuljin oppikoulumatkat polkupyörällä – kesät talvet – 10-vuotiaana saamallani Hopeasaumalla, joka oli kuin jyrä polkea. Suksetkin piti raahata pyörän kyydissä kouluun. Linja-autokin olisi kulkenut reitillä, mutta sen käytöstä ei ollut edes puhetta kotona.

Viisivuotisen oppikoulun viimeiselle luokalle mennessäni muutimme jälleen. Tällä kertaa kirkonkylälle, lähemmäksi koulua, uuteen, vielä hieman keskeneräiseen omakotitaloomme. 15-vuotiaana oli oppikoulu käyty onnellisesti loppuun ja päästy ripiltä. Samana kesänä olin hanslankarina isälle, kun muurasimme talon tiilivuorta. Sitten äiti ja isä päättivät jälleen muuttaa. Vanhempani rakensivat näet työkseen taloja ja myivät ne sitten. Se tarkoitti aina muuttoa. Tällä kertaa tie vei vieraaseen maalaiskuntaan asti, josta käsin aloitin lukion naapurikauppalassa. Samalla sekä tyttökolmikkomme että serkustenkin tiet erkanivat vuosiksi. Maalaistyttönä kauppalan lukiossa en oikein saanut uusia ystäviä, mutta myöhemmin yliopistossa tutustuin toiseen saman alan opiskelijatyttöön, joka on edelleen ystäväni.

Myös vanhat ystävyyssuhteeni säilyivät läpi monen monet muutot ja elämänkiemurat. Ruuhkavuosina ehdimme pitää yhteyttä vain harvakseltaan, mutta eläkkeelle jäätyämme kirjeenvaihto ja puhelinliikenne lapsuudenystävien välillä on tihentynyt. Välillä olemme kyläilleetkin. Ystävistä tuli sittemmin myös kohtalotovereita, sillä sekä toisella serkkutytöistä että toisella parhaista ystävistäni on nykyään Parkinsonin tauti, kuten minullakin. Onkohan meillä ollut jotain yhteistä altistusta siellä lapsuuden maisemissa? Kuka tietää? Olen onnekas, kun lapsuudenystävät, serkut ja paras opiskelukaverini ovat edelleen mukana elämässäni.

Hyvää ystävänpäivää niin elinikäisille ystäville kuin uudemmillekin tuttaville!

Toivottaa

Seniori

Muistelot kirjaili ylös Seniorin omaishoitaja – vasta 20 muuttoa läpikäynyt Karjalan evakon lapsenlapsi.

Kokki ja tarjoilija

- Meillä oli muuten kerhossa eilen ihan oikeaa lihakeittoa! Oli tosi hyvää. Olin juuri ajatellut, että sellaista pitäisi tehdä kotonakin, ihan kokolihasta.
- Se on kyllä hyvää. Mutta aikaavievää puuhaa työssäkäyvälle. Kai sanoit, että tällaista olen kaivannut, kun ei kotona nykyään saa kuin jauhelihakeittoa?
- Pöh, en tietenkään. Mutta kehuin, että hyvää on ja harvoin saa tällaista kunnon lihasta tehtyä.

– –

- Sie et koskaan anna minun kokata!
- No viimeksi, kun sie paistoit jotain pannulla edellisessä asunnossa, niin koko kämppä haisi kärylle. Minulle tuli turhaa siivoamista, kun poltit ruoan pohjaan. Nämä nykyhellat ovat niin tehokkaita, ettei pannua pidetä kutosella kuin hetken, ja sitten virtaa pienennetään kunnolla. – – Jos mie ehdotan, että kokataan yhdessä, niin sitten sinua alkaa heti väsyttää tai päässä heittää ja homma jää siihen. Ja jonkun pitää se jälkisiivouskin hoitaa. – – Kaipa sitä voisi joskus taas yrittää – yhdessä kokkaamista siis. Onnistuimmehan me jouluna jo leipomaan taatelimuffineita vähän niin kuin yhteistyössä.

– –

- Nam, hapankaalia!
- Harrastataankohan täällä päin Suomea hapankaalikeittoa?
- Onhan täälläkin evakkoja. Saattaahan joku vielä kokatakin sitä.
- Se mamman lammaskaali oli kyllä ihan parasta. Haistavatkohan naapuritkin, mitä meillä tänään syödään?
- Oli tosi hyvää! Älä korjaa lautasta vielä pois, taidan kohta santsata.
- Sinulle on kiva kokata, kun kaikki kelpaa.

– –

- Tällä viikolla on ollut niin kiire, etten ole jaksanut ruokaakaan laittaa lauantain jälkeen. Sinulle on kyllä jääkaapissa valmisruokia. Mitä haluaisit tänään lounaaksi? Lihaa, kalaa vai kanaa?
- Ihan sama, kunhan jotain.
- No kai sie nyt tiedät, mitä tekee mieli.
- Ei oikein mitään. Laita jotain.
- Kalaa vai kanaa?
- Kalaa.
- Otatko tomaattia?
- Joo.
- Tummaa vai vaaleaa leipää?
- Tummaa.

– –

- [Kieli poskessa:] Yhyy, eikö meillä olekaan pullaa?
- Kahviako ei voi juoda ilman pullaa?
- No ei!
- Onhan sinulla pipareita. [Murteessani kaikki keksit ovat pipareita.]
- No ei se ole sama.
- Eikös kahvia juoda vain siksi, että pysytään hereillä?
- Ei.
- Huomenna saat taas pullaa, sulatan pakkasesta täytepitkon. Onko väliä, mitä sorttia?
- Kaikki käy.
- Kunhan on pullaa…

Opin myöhemmin Gery ry:n VoimaaRuuasta YouTube-kanavan vinkkivideosta (1), että ikäihmiset maistavat makean jopa paremmin kuin nuoret. Karvaan maun aistiminen heikkenee iän myötä eniten. Siksi siis pelkkä kahvi ei maistu Seniorillekaan, eikä hän saa tummasta suklaasta samanlaista nautintoa kuin minä.

Happaman ja suolaisen maistaminen säilyy yleensä ikääntyessäkin. Ilmankos esimerkiksi hapankaali tai puolukkahillo maistuvat Seniorillekin. Happamia marjoja hän tosin voi syödä vain vähän kerrallaan, ettei ala nousta happamia röyhtäisyjä. Videolla vinkattiin myös, että yrteillä, hapoilla, kuten sitruunalla, ja makeilla kasviksilla voi korostaa ruoan omaa makua ilman, että tarvitsee lisätä kovasti suolaa.

Minulle uutta ja avartavaa oli myös tieto siitä, että syödessä kylläisyys voi tulla tietylle maulle, hajulle, suutuntumalle tai jopa värille. Siksi ikääntynyt saa syötyä sitä enemmän, mitä monipuolisempia makuja, rakenteita ja värejä annos sisältää. Esimerkiksi kasviksia kannattaa lisätä lautaselle sekä kypsinä että raakoina, kuten raasteina. Monipuolisesta annoksesta ikääntynyt saa myös todennäköisemmin kaikkia tarkitsemiansa ravintoaineita. Meidänkin pitäisi pitkästä aikaa käydä noutopöytälounaalla, jossa olisi värikäs ja monipuolinen valikoima tarjolla helposti.

Olin vitsaillut, että erillinen jälkiruokamaha näyttää olevan ihan totta ainakin Seniorin kohdalla. Pääruoan jälkeen nimittäin välillä kuulen, että oli liian iso annos, enkä meinannut jaksaa, mutta jälkiruoka, tai jonkin ajan päästä kahvipulla, mahtuu kuitenkin mahaan ilman mutinoita. Turvauduin jälleen pikaiseen nettihakuun. Ja kyllä, niin sanotun jälkiruokamahan selittää juurikin yllä mainittu aistikohtainen kylläisyys -ilmiö (sensory-specific satiety eli SSS); kun yhden ruoka-aineen kohdalla tulee stoppi, niin se ei maistu enää uudelleen, vaikka muita jaksaakin vielä syödä.

Videolta opin myös, että kylläisyys hyvänmakuiseksi koettua ruokaa kohtaan voi kehittyä hitaammin kuin ei mieliruokalistan kärkipäässä olevia ruokia kohtaan. Ja jos ruoassa on miellyttävä suutuntuma ja ruoan lämpötila on sopiva, ruoka maistuukin paremmin. En yhtään ihmettele, jos kiirepäivän hätävaraksi ostettu harmillisen vetinen mikrokiusaus tuoreella paprikalla höystettynä ei täytä ylläolevia kriteereitä.

Onneksi Seniorin kanssa ei ole tarvinnut viime vuosina juuri ruokahaluttomuushaasteita ratkoa. Kymmenisen vuotta sitten Seniorin sytostaattihoitojen aikoihin sain kyllä leikkiä salapoliisia, kun hänen makumaailmansa oli ihan vinksallaan ja moni asia öllötti. Silloin Seniorin ostoslistalle päätyi ainoastaan kuplajuomaa ja yhdenlaista kuivaa purtavaa (jonka olen näköjään jo muiden sen ajan ei niin kultaisten muistojen kanssa unohtanut). Toin lähikaupasta pari ainesta kerrallaan ja kokeilutin, mikä milloinkin sattuisi maistumaan.

Seniori ei tuolloin edes suostunut syömään hänelle määrättyjä ”turhia” pahoinvoinninestolääkkeitä, kun eihän häntä edes oksettanut, hänellä oli vain öllö olo. Ihailtavaa sinnikkyyttä toisaalta. Itse en edes uskalla kuvitella, miten olisin selviytynyt moisista myrkyistä ja sädetyksistä. Lääkäri kyllä luennoi, että se oli juuri se olo, jota varten lääkkeet oli annettu, ja niitä kuului syödä, eikä sinnitellä ilman. Jälkikäteen huomaan, että Seniori taisikin olla vaistomaisesti kaukaa viisas: Jo parin lääkevalmisteen pakkausselosteen netistä lukaistuani tajusin maallikkonakin, että Parkinson-potilaalle sopivaa pahoinvoinninestolääkitystä voi olla hyvin vaikea löytää. (Korjatkaa, jos olen väärässä.) Virallisen Parkinson-diagnoosin Seniori tosin sai vasta parisen vuotta myöhemmin.

Nykyään olisin jo viisaampi ja tarjoaisin potilaalle vaikka apteekin täydennysravintovalmisteita, jos ei muu ruoka maistu. Ja varautuisin ehdottomasti jo etukäteen kaikilla mahdollisilla vatsan toimintaa ylläpitävillä toimilla. Tuolloin meitä ei kukaan varoittanut, että sytostaatit ym. syövän hoidon aikana käytettävät lääkkeet saattavat laittaa suolen totaaliseen lakkoon. Vasta saman ruljanssin läpikäynyt lähiapteekin farmaseuttimme osasi minua valistaa, kun avauduin haasteistamme.

Suurin osa maistamisesta tapahtuu hajuaistin kautta, joka Parkinsonin takia on Seniorillakin heikentynyt jo vuosikausia sitten. Jos ei ruoka tuoksu, niin ei ihme, jos ei ruokahalukaan herää helposti. Kiinnostaisi kyllä tietää, onko heikentyneellä tai muuttuneella hajuaistilla vaikutusta aistikohtaisen kylläisyyden syntymisnopeuteen. Luulisi olevan. Tulevaisuudessa mahdollisesti ilmeneviin ruokahaluttomuusjaksoihin voisinkin jo etukäteen valmistautua makumuistojen, lempiruokien ja tarvittaessa vaikka lohturuokien avulla. Pitäisikin jututtaa Senioria ja kirjata ylös näitä asioita.

Tervetuloa ensi viikon tiistaina 13.2. klo 17 Onnensiltaan (Hämeenkatu 18, katutaso) kuuntelemaan yleisöluentoa aiheesta Ikääntyvän monipuolinen ravitsemus tukee hyvinvointia, toimintakykyä ja aivoterveyttä. Luennoitsijana on elintarviketieteiden tohtori, ravitsemusasiantuntija ja ravitsemusterapeutti Heini Karp Gerontologinen ravitsemus ry:stä. Luennolle on vapaa pääsy, ja se kestää noin 1,5 tuntia. Luennon jälkeen on mahdollisuus kysymyksille ja keskustelulle. Tilaisuuden järjestää Hyvinkään Omaishoitajat ry.

Seniorin omaishoitaja

1. Heli Salmenius-Suominen ETM, ravitsemusasiantuntija, terveydenhoitaja, Gery ry, vinkkivideo Apua ruokahaluttomuuteen – ruokaympäristö, Gery ry:n YouTube-kanavalla: https://www.youtube.com/watch?v=RiqEf4_IO1Y

Lisää ravitsemusaiheisia vinkkejä:
https://www.youtube.com/@voimaaruuasta
https://www.voimaaruuasta.fi/

Helmikuu 2024

Erottamattomat?

Omaishoitajan vastaanotolla

Ystävyyttä läpi vuosikymmenten – Seniori muistelee

Omaishoitajan monet roolit, osa 3

Kokki ja tarjoilija