Blogi

Google-haku sanaparilla ”kuntouttava työote” tuottaa tulokseksi monia määritelmiä, artikkeleita ja opinnäytetöitä, joista pikavilkaisulla ymmärrän, että kuntouttavan työotteen tavoitteena on ihmisen omatoimisuuden ja toimintakyvyn optimointi. ”Anna tehdä itse, älä tee puolesta!” -kehotuksen olen itsekin kuullut mm. kuntoutusjakson toimintaterapeutin sekä terveyskeskuslääkärin suusta.

Meidän kodissamme harvoin ongelmana on liika avustaminen tai puolesta tekeminen. Ja siitä saan kuulla Seniorilta hyvinkin suoraa palautetta. Juuri tässä eräs aamu toinen sukka ei taas meinannut suostua menemään jalkaan, ja apuani pyydettiin.
– Minulla on tässä yksi lyhyt juttu kesken, hoidan sen ensin. Yritä vielä sen aikaa.
– No tässä ei kauaa mene, auttaisit nyt!
– Käyn ensin viemässä tämän tavaran pois. Jos ei sillä aikaa onnistu, niin katsotaan sitten yhdessä. Lyhyen askareeni hoidettuani naapurihuoneessa istui Seniori täysissä pukeissa, molemmat nilkkasukat nätisti jaloissaan.

Turhautuminen on usein molemminpuolista. Joskus tilanne ajautuu jopa siihen, että en jaksa enää välittää, paistaako viestinnästäni läpi kyllästyneisyyteni jatkuvaan samoista asioista jahtaamiseen ja muistutteluun, ja jopa salaa toivon, että joku ympärilläni huomaisi ahdistukseni. Loppukesällä Seniorin lääkärikäynnillä tämä ei kyllä ollut tavoitteenani, mutta uusi viisas lääkäri itse aisti paineeni sekä huoleni hoidettavani terveydentilasta ja sanoitti ne ääneen. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta kohdallani, kun olen omaishoitajana tuntenut tulleeni aidosti kohdatuksi Seniorin vastaanotolla.

Omaishoitaja, usein maallikko kuten minä, on aikamoisen haasteen äärellä: Olisi osattava ja jaksettava kannustaa, maanitella tai puhua järkeä, vaikka vastaanottona olisi sen sadas olankohautus tai Mene pois ja anna minun olla rauhassa -lausahdus käden heilautuksella terästettynä. Tunnustan, että välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa hoidettavan vain maata huoneessaan yöpaita päällä vaikka koko päivän. Mutta kun ymmärrän sairauksien vaikutukset omaiseni vointiin, käyttäytymiseen ja jopa persoonallisuuteen, yritän jaksaa yrittää. Ja niin yrittää Seniorikin jaksaa sietää minua ja temperamenttiani.

Mistähän muuten johtuu, että ammattilaisen suusta tulevia kehotuksia ja käskyjä kyllä totellaan ja toimintakykyä löytyy kummasti, mutta omaishoitajalle voidaan sujuvasti viitata kintaalla? Oletteko huomanneet saman? Taidankin kysyä tätä Seniorilta.

– No se on varmaan se, kun lapsi neuvoo vanhempaansa, niin se ärsyttää!

Ahaa, perinteinen muna neuvoo kanaa -asetelmahan se siinä. Kyse ei ollutkaan pelkästään siitä, että läheiselleen uskaltaa helpommin paljastaa todelliset tunteensa kuin vieraammalle ihmiselle.

Ulkoisen motivaattorin palkkaamisessa saattaisi sittenkin olla järkeä. Ainakin siitä hyötyisi oma verenpaineeni, joka lääkityksestä huolimatta ajoittain hipoo voimakkasti kohonneen rajoja. Kuinkas sattuikaan: tämän kirjoitettuani puhelimeni pirahti ja tuttu fysioterapeutti soitti sopiakseen kotikäynnistä Seniorin luona. Edellisestä onkin jo aikaa. Onkohan minulla telepaattisia kykyjä? Osaisikohan hän samalla neuvoa minulle muutaman psykologisen keinon sietää ainaista ”pahan poliisin” rooliani, johon omaishoitaja näyttää vuosien varrella väkisinkin ajautuvan, jollei suostu pukemaan ylleen marttyyrin viittaa.

Seniorin omaishoitaja

PS Jos ihmettelet, mitä Seniori mahtaa tuumata näistä julkisista avautumisistani, niin voin kertoa, että luen aina tekstini hänelle ääneen ja kysyn, onko niissä jotain, jota hän ei haluaisi julkaistavan. Tämän kirjoitukseni julkaisulupaa tiedustellessani sain vastaukseksi: ”Tottahan tuo on! Siitä vain.”

Kerroin ensimmäisessä kirjoituksessani yhteiselostamme herra Parkinsonin kanssa. Loppukesän perusteellisella terveyskeskusvisiitillä kävikin ilmi, että meitä onkin ehkä huijattu! Meillä jo vuosia asustellut kutsumaton vieras saattaakin olla perusherra Parkinsoniksi naamioitunut ilkeä sukulaisensa Parkinson Plus. Itse vuosia Seniorin vierellä kulkeneena olin jo muutamaan otteeseen ehtinyt kyseenalaistaa herra Parkinsonin todellisen identiteetin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku lääkäreistäkin ilmaisee oman epäilyksensä ääneen.

Tutkimukset jatkuvat nyt suunnalla jos toisella, ja nettini hakukone käy kuumana ainakin kolmella kielellä. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, mutta tiedon lisääntyminen tuo toivottavasti myös selityksiä siihen, miksi arkemme on alkanut olla yhä takkuisempaa ja Seniorin olo niin kovin hutera monilääkityksestä huolimatta.

Oma tutkijan taustani ajaa minua käsittelemään vaikeita asioita pyrkimällä tekemään rohkeasti tuttavuutta uusien ja pelottavienkin ilmiöiden kanssa, kunnes ne tulevat vähitellen tutummiksi ja vähemmän uhkaaviksi. Tieto siitä, että Seniorin isän eli pappani kuoleman aiheutti yksi herra Parkinsonin kaukaisemmista sukulaisista ja että suvussamme on ainakin yksi vertaiskärsijä, saattaisi muutoin saada minut tolaltani.

Seniori itse suhtautuu tilanteeseensa ihailtavan tyynesti. Kun on saanut armon parantua jo kahdesta syövästä ja yhdestä muusta erittäin riskialttiista leikkauksesta, ei tämäkään epäilys uusine elinanjanennusteineen tunnu kaatavan hänen maailmaansa. Ihailtavaa resilienssiä.

Meillä on jo vuosia ollut perheessä lentävänä lauseena: ”Yhtä hyvin voitte elää yhteksänkymmentävuotiaaksi!” Näin oli tokaissut aikoinaan papan oma kunnanlääkäri – lohdutukseksi, kun oli ensin todennut papan olevan ”sitä sydänsukua”. Eipä tiennyt kunnanlääkäri 1950-luvun lopulla, kuinka oikeaan hänen ennusteensa osuisikaan: Kahden sydäninfarktin, nelinkertaisen ohitusleikkauksen, muutaman aivoinfarktin ja kahden muistisairauden jälkeenkin aivan loistavan huumorintajunsa säilyttänyt sotaveteraanimme sai lopulta elää kuukautta ja kahta päivää vaille ”yhteksänkymmentävuotiaaksi”.

Olen siitä onnekas, että perheessämme on totuttu puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Toivonkin keskusteluyhteytemme Seniorin kanssa säilyvän loppuun asti, vaikka sitten tarpeen vaatiessa sanattomasti, niin ettei meille jää käsittelemättömiä asioita roikkumaan yhteisen taipaleemme viime metreille. "Yhteksänkymmentä” vuotta saattaa olla turhan optimistinen tavoite, mutta periksi emme anna kesken matkan.

Seniorin omaishoitaja

Kysyin Seniorilta, millä nimellä hän mieluiten haluaisi itseään ja ikäisiään kutsuttavan. Ikäihminen olisi kuulemma paras nimitys, mutta seniorikin kävisi. Kutsukaamme häntä siis edelleen Senioriksi. Kysymykseen, milloin ihminen on vanhus, en onnistunut vielä saamaan vastausta. Oma aamujäykkä kroppani kyllä yrittää jo kovasti viestitellä, että matka keski-iästä vanhuuteen olisi lyhyempi kuin luulinkaan.

”Muista pitää itsestäsi huolta!” on omaishoitajalle tuttuakin tutumpi fraasi. Seniorimme on onnistunut löytämään arkiaamupäiviinsä monenlaista virkistystä ja kunnon kohotusta OnniTV:n kuntoutuskanavalta [kanavapaikka 66 kaapeli-tv tai 33 antenni-tv tai www.onnitv.fi]. Itse istun siihen aikaan yleensä työtietokoneella jumittamassa lihaksiani. Näin syyskesinä saan onneksi välillä aikaiseksi hypätä saappaisiini ja kipaista lähimetsiin sienisalapoliisin hommiin, kun Seniori rentoutuu tv:n ääressä.

Mutta kun se nyt vain on niin koukuttava harrastus: Kurkkaanpa vielä tuon seuraavan metsikön… ja tuon seuraavan. Mitäs, jos takametsään olisikin noussut jo lampaankääpiä? Edes ennustamaton paikallinen rankkasadekuuro ei tätä sienisalapoliisia pysäytä. Viimeksi litimärkänä saaliini kanssa kotiin palattuani Seniori ihmetteli, mahdoinko olla ainoa hullu, joka siinä säässä sienimetsällä viihtyy. Kyllä vain. Ja kilpailuviettini hykerteli tyytyväisyyttään.

Harmillisesti myös niskalihakseni ovat alkaneet vihjailla lajinvaihdoksen suuntaan. Jos olet keksinyt ikänäköiselle soveltuvan sientenpuhdistusasennon, jossa ei niska kipeydy, niin vinkkaa ihmeessä. Helpoin ratkaisu näin turhantarkalle perkaajalle taitaisi olla jättää lähilasit pois päästä, jolloin putsausurakka nopeutuisi huomattavasti.

Tiedän kyllä, että sienet kuuluisi poimia veitsen avulla koriin ja esikäsitellä jo metsässä. Muutaman kerran oksiin takertuneena ja nurin tuuskahtaneena olen todennut saaliini olevan paremmassa turvassa pussinyssäköissä – kukin laji omassaan. Osan saaliista voi sitoa pusseineen vyölaukun hihnaan roikkumaan. Sitä paitsi, mitä pidemmät pysähdykset, sitä enemmän hyttysenpistoja ja sitä suurempi huoli Seniorin pärjäämisestä yksin kotona kaatuilutaipumuksineen.

Mikähän laji tarjoaisi yhtä paljon jännitystä ja löytämisen iloa tunnissa puolessatoista kerrallaan kuin metsässä samoilu? Muista ei-kovin-niskaystävällisistä harrastuksista olen löytänyt pari aivoterveyttä ylläpitävää ja pitkää pinnaa kehittävää lajia: askartelu ilman valmiita malleja sekä origamien taittelu ohjeita seuraten. Ensimmäisessä syntyy muun muassa taatusti uniikkeja onnittelukortteja. Jälkimmäisessä uhkaavat aluksi lentää paperimytyt roskiin kuin uhmaikäiseltä konsanaan, mutta onnistunut lopputulos viimein palkitsee herkkyydellään. Vielä, kun muistaisin seuraavallakin kerralla, miten päin ne perhosen siivet tai miniatyyrimekon hihat taas taipuivatkaan...

Miten sinä omaishoitajana pidät huolta fyysisestä ja henkisestä kunnostasi silloin, kun et voi irrottautua roolistasi kuin hetkeksi?

Seniorin omaishoitaja

Näin viime yönä varsin terapeuttisen unen: Olin henkilökohtaisen kirjoitusvalmentajan opissa. Ensimmäinen tehtäväni oli kirjoittaa jostakin kokemastani tapahtumasta tai hetkestä, mutta ainoastaan myönteiseen sävyyn. Kimpaannuin unessa ja protestoin valmentajalleni, miten voisin kirjoittaa mitään kokonaan positiivista, kun minulle jatkuvasti sattuu vastoinkäymisiä.

Viisas valmentajani sai minut kuitenkin lauhtumaan, ja pian huomasin muistelevani, kuinka olin (muka) päässyt todella pitästä aikaa kylpylään ja vielä mukavassa seurassa. Tartuin kynään ja aloin kuvailla, kuinka kevyt ja rentoutunut olo siitä tuleekaan, kun antautuu veden kannateltavaksi.

Mielenkiintoista! Oikeassa elämässä siitä taitaa olla jo viitisentoista vuotta, kun viimeksi olen missään kylpylän tapaisessakaan vieraillut. Järveenkin kykenin pitkästä aikaa viimeksi vuosi sitten. Vesi ja varsinkin järvivesi tuntuu olevan minulle niin tärkeä elementti, että se hiipii uniini tuon tuosta.

Kesällä otin ja lähdin viettämään hetkisen omaa aikaa yksin – en tosin järvenrannalle, mutta huviajelulle kuitenkin. Sain matkalla oivalluksen. Seisoin isojen koivujen katveessa herkuttelemassa pehmiksellä, kun yhtäkkiä tajusin, että, hei, täällähän on todella hiljaista. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut äänettömyyttä; satunnaisia autojen ja ihmisten ääniä kuului kyllä taustalla.

Tuuli sai tuuhealatvaiset koivut suhisemaan niin rentouttavasti, että ymmärsin äänen olevan juuri sellaista valkoista tai vaaleanpunaista kohinaa, jota kaupitellaan taustaääneksi ja unimusiikiksi stressaantuneille kaupunkilaisille. Vähällä oli, etten kaivanut puhelinta esiin ja nauhoittanut itselleni koivujen kohinaa nukkumatin avuksi.

Jos siis näette Paavolan suunnalla yksinäisen omaishoitajan töröttämässä keskellä parkkipaikkaa puiden latvoja tuijotellen, niin ei hätää, se olen vain minä lataamassa akkujani.

Millainen on sinun lempipaikkasi hengähtää hetki omaishoidon lomassa?

Seuraavan kerran, kun kynäni uhkaa jäädä kiertämään negatiivista kehää, taidankin kokeilla jotakin uutta ja suunnata Sveitsin supan pohjalle rauhoittumaan.

Seniorin omaishoitaja

Lähisuvussamme jännättiin juuri Juniorin astumista koulutielle. Samoihin aikoihin Seniorimmekin oli jännän äärellä: hän oli aloittamassa päiväkerh… korjaan, toimintakerhon. Oli hommattu kerhotossut, tilattu nimikointitarroja, nimikoitu kävelykeppi ja mopo (= rollaattori), pakattu reppu ja arvottu, tarvitsisiko pakata varavaatteitakin.
– Mie olen siellä varmaan kaikista hupin, kun en taida päästä edes tuolista ylös, arkaili Seniori.
Lohdutin, että siellä on kolme mukavaa ja avuliasta ohjaajaa ja monenkuntoisia kerholaisia, hyvin sinä pärjäät.

Iltapäivällä vastassa oli iloinen kerholainen porkkanatahra paitansa rinnuksessa. (Muistilappu omaishoitajalle: Pakkaa reppuun ruokalappu ja kerro siitä ohjaajille.) Päivä oli mennyt hienosti, ja apujaan olivat tarjonneet sekä ohjaajat että ketterin kerhotovereistakin. Ihmettelin vähän Seniorin painunutta ääntä, kun hän tyytyväisenä kertoili päivänsä kulusta.
– No mie lauloin! Ja pärjäsin tietokilpailussakin. Vähän kyllä hävetti, kun taisin vastata aina liian nopeasti.

Ohjaaja saattoi Seniorin autolle. Huikattiin kiitokset ja näkemiset ensi kerralla. Päätimme hurauttaa vielä pehmiksille onnistuneen etapin kunniaksi. (Ja omaishoitaja huokaisi kiitollisena itsekseen: tämä oli juuri sellaista rohkaisua ja itsetunnon kohotusta Seniorille, jota olin hänelle kaivannut vuosien koronaerakoitumisen jälkeen.)

Seniorin omaishoitaja

Hei, nimeni on Sanna ja olen omaishoitaja. Olen muuttunut kiltistä tyttärestä nalkuttavaksi emännäksi. Käyn päässäni jatkuvaa taistelua huonon omantunnon ja terveen rajanvedon välillä. Miksen jaksa olla kärsivällinen ja palvella nätisti? Tehdä vastapalvelusta äidilleni, joka aikoinaan on antanut kaiken osaamisensa ja uhrannut 18+ vuotta elämästään saattaakseen minut turvallisesti maailmalle. Ehkä juuri siksi. Napanuora on venynyt ja paukkunut – ulkomaille asti – mutta onko se koskaan oikeasti katkennut? Mitä, jos yhä elämmekin tiedostamatonta symbioosia, josta kumpikaan ei saa riuhtaistua itseään irti, vaikka ehkä tahtoisikin?

Tytär vai hoitaja? Missä menevät rajani? Mikä on se paljon puhuttu oma elämäni, josta minun pitäisi osata pitää kiinni? Riittävätkö siihen ne hetket, jolloin livahdan ulos metsäkävelylle juttelemaan pikkulinnuille tai ihmettelemään pörriäisten aherrusta? Entä se, kun vetäydyn hetkeksi parvekkeelle opiskelemaan kreikkaa? Se on kieli, jota haluaisin oppia niin, että joku kaunis syksy vielä pääsisin takaisin sielunmaisemaani, hengähtämään kunnolla. Olisiko se omaa elämääni?

– Autatko vähän? Kun ei nämä minun kädet taas toimi!
– Yrititkö edes ensin itse? Tämä on oikein hyvää harjoitusta käsille – ja aivoille!
Samainen keskustelu toistuu meillä lähes päivittäin. Ja aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävään äänensävyyn taholtani. Kuntouttavan otteen ja armeijakurin raja on häilyvä. Herra Parkinson livahti meille kylään yhdeksisen vuotta sitten ja asettui virallisesti talosiksi vuonna 2016. Nykyään hän vaikuttaa ottaneen jo isännän roolin. Yhdessä hajonneen olkapään ja muutaman muun perussairauden kanssa tämä herra tekee kaikkensa, jotta arkemme olisi mahdollisimman jähmeää ja vaivalloista.

Miksi puhun monikossa? Enhän ole äitini, eikä hän minä. Se, mikä äidiltä jää tekemättä ja kykenemättä, kaatuu minulle. Ja sitten, kun itse kompastun, jää kaikki lojumaan, kunnes taas jaksan kömpiä ylös ja tarttua toimeen. Mikset delegoi? Hyvä kysymys. Kenelleköhän? Veljeni perhe asuu kyllä lähellä – heidän perässään muutimmekin tänne vieraille seuduille – mutta en heitä kiireisiä ole juuri kehdannut vaivata. Kehdata on meillä yhtä kuin viitsiä. Kotihoidolle? Siivoojalle? En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, mitä asioita arjestamme pystyisin sujuvasti ulkoistamaan. Avuntarpeet kun tulevat kovin satunnaisesti ja tipoittain, (onneksi) lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ammattijärjestäjälle olisi tässä huushollissa kyllä tarvetta, kun kokonaisen omakotitalon kalusteet, muistot ja perut on ahdettu 3–4 h + k:öön. Alun perin taka-ajatuksemme lienee ollut, että yhteiselomme saattaisi olla vain väliaikaista. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta maksaa jollekulle ulkopuoliselle siitä, että hän istahtaa äidin viereen päiväkausiksi, ottaa laatikoista yhden tavaran kerrallaan ja kysyy, talletetaanko tämä seinälautanen (Lontoosta vuodelta 1987) tai tarvitsetko tätä tanssihametta vielä (hametta, jonka helmat hulmusivat tanssilavoilla kolmekin iltaa viikossa, kun viejänä ei ollut vielä herra Parkinson). Entinen, menetetty, sijaan tullut. Tavaroiden mukana kulkee nostalginen filminauha. Ei helppo rasti.

Jotta kirjoitukseni täyttäisi sitoutumattomuuden kriteerit, siteeraan jakeen sijasta vanhaa karjalaista sanontaa, jonka voimin tämä matriarkaattimme pyörii jo ainakin kolmatta sukupolvea: ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Onneksi osaamme vielä nauraa sekä yhdessä, toisillemme että herra Parkinsonille, joka yhdessä lääkityksen kanssa lähettelee entisen lavatanssijan jalkoihin mitä erikoisimpia koreografioita.
– Ei mene hyvin sinullakaan! naurahtaa äiti myötätuntoisesti, kun keski-iän vaivat riepottelevat omaishoitajankin kehoa vähän sieltä sun täältä.

Vaikka meillä toistemme lähellä tuppaakin olemaan kovin lyhyet sytytyslangat, olemme molemmat onneksi myös nopeita sammumaan. Pidämme huolen siitä, ettemme koskaan anna auringon laskea vihamme yli. Voi kunpa omaksuisin vielä joskus rakkaan edesmenneen pappani (äidinisä) kauniin iltarutiinin: Tämä kahden muistisairauden kanssa elänyt vanhus jaksoi joka ilta hiipiä äidin (omaishoitajatytär!) luo, kiitti kaikesta ja toivotti kauniita unia. Sama kiitollisuus jatkui palvelutalossa, jossa papan rollaattori odotti iltaisin sängyn vieressä pakattuna ja valmiina ”lähtöön”, ja sängystä kuului:
– Kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

Herra Parkinson on tullut jäädäkseen. Mutta me voimme valita, annammeko hänen olla renki vai isäntä kodissamme. Tunnustan: olen sortunut leikkimään äitiä äidilleni. Yritänkin nyt opetella uudestaan olemaan tytär. En sairaan kiltti tytär, vaan aikuinen tytär. Ja omaishoitaja. Oma elämäni tulee jatkossakin tiiviisti kietoutumaan läheiseni elämään niin kauan kuin saman katon alla asustelemme. Eikä se haittaa, kunhan muistan, että kumpikin elämä on yhtä tärkeä ja arvokas.
– Autatko vähän, kun nämä housut eivät taas oikein nouse ylös asti?
Ja seuraavaksi laittamaan lounasta pöytään.

Kirjoittaja on FM, äitinsä sivutoiminen sopimusomaishoitaja ja osa-aikainen yhdistysavustaja, joka tasapainottelee eri rooliensa välillä ja oppii matkalla aina jotakin uutta ihmisyydestä ja itsestään.

Blogi

Kuntouttava ote lipsuu

Vieras valepuvussa?

Sienisalapoliisi uutta lajia etsimässä

Omaishoitajan hengähdyshetki

Uusia elämänvaiheita

Anonyymin Omaishoitajan tunnustuksia