Blogi

Omaishoidon myyttejä murtamassa
29.11.2023

Myytti 1: Omaishoitosopimuksesta ei pääse eroon

Virallisten dokumenttien kertomaa

Edessäni on kolme toissa kesänä päivättyä asiakirjaa: Viranhaltijan päätös omaishoidon tuesta, Sopimus omaishoidon tuesta sekä Omaishoidon tuen hoito- ja palvelusuunnitelma. Sopimuksen mukaisesti olen ”sitoutunut huolehtimaan palvelutarpeen arvioinnissa ja hoito- ja palvelusuunnitelmassa sovitusta hoidoista ja huolenpidosta sekä siitä, että hoitopaikka on soveltuva terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle”.

Sopimus äitini omaishoidosta on voimassa toistaiseksi. Voin irtisanoa sopimukseni päättymään aikaisintaan ”irtisanomista seuraavan yhden kuukauden kuluttua”. Kyseessä ei ole työsuhde, mutta eläketurva sekä työtapaturma- ja ammattitautilain mukainen vakuutusturva ovat voimassa sopimusomaishoitajallakin.

Eli halutessani pääsisin eroon omaishoitositoumuksestani paljon helpommin kuin määräaikaisesta työsuhteestani tai nykyisestä asunnostamme.

Myytti murrettu.

Laajennetaanpa hieman näkökulmaa.

Omaishoitajana ilman sopimusta

Kuvitellaanpa tilanne, jossa en olisi toissa kesänä edelleenkään uskaltautunut hakemaan omaishoidon tukea. Miten minulla nyt menisi?

Kymmenes vuosi omaishoitajana lähtisi pian käyntiin. Todennäköisesti sinnittelisin edelleen jaksamiseni rajoilla hankkimatta ulkopuolista apua ja neuvoja sekä purkamatta tuntojani juuri kenellekään. Ainoita lähellä asuvia sukulaisiammekaan tuskin viitsisin paljon kuormittaa tilanteellamme. Ilmapiiri kotonamme olisi jo suorastaan toksinen ja kommunikaatiomme hedelmätöntä. Kävisin luultavasti edelleen vääntöä työvoimaviranomaisten kanssa siitä, olenko omaishoitajana työmarkkinoiden käytettävissä vai en.

Seniorin fyysinen kunto ja tasapaino olisivat todennäköisesti nykyistä heikompia. Päivät toistuisivat samanlaisina, ja apatia söisi vähäisenkin aloitekyvyn. Naapureissammekin on monta omaishoitotilannetta päällä – suurin osa ilman sopimusta. Joten naapureitakaan en kehtaisi vaivata, edes auttamaan kaatuneen Seniorin pystyyn nostamisessa. 112 olisi viimeinen oljenkorteni, kun ensin olisin itse yrittänyt hampaat irvessä kiskoa häntä ylös (ilman turvallisen ylösnousun ohjeita), vaikka oma terveyteni ei todellakaan sallisi moista. Yön yli en uskaltaisi enää Senioria jättää yksin, joten mökkihöperyys olisi jo huipussaan tässä vaiheessa.

Todennäköisesti purisin silti edelleen hammasta (valitettavasti kirjaimellisesti), ja olisin yhä sitä mieltä, että minähän en lähde kävelemään. Jo vuosia sitten minulle vihjailtiin monelta taholta, että: ”Kyllä sinun pitäisi ajatella itseäsikin. Olet vielä sen verran nuori, että sinun pitäisi saada elää omaa elämääsi. Laita äiti palvelutaloon ja muuta omillesi.”

Uutispäivitys: Nykypäivänä tehostettuun palveluasumiseen ei noin vain laiteta ketään. Itse asiassa, jo pari vuotta sitten Seniori itse lähetteli sähköpostitiedusteluja paikallisiin (yksityisiin) palveluasumisen yksiköihin tiedustellakseen tilannetta. Ihan siltä varalta, jos minä en enää jaksaisi ja hän joutuisi muuttamaan vieraisiin nurkkiin. (Ensin hän kyllä vakuutteli kovasti pärjäävänsä vaikka tavallisessa kaksiossa yksinään ja tilaavansa sinne palveluita.) Yksi taho ei vastannut edes uusintaviestiin. Toisesta kerrottiin, että kaikki paikat ovat täynnä, ja vasta luonnollisen poistuman kautta vapautuisi huoneistoja. Jonoon voisi ilmoittautua. Se ei koskaan selvinnyt, miten Seniorin eläke olisi riittänyt yksityiseen tehostettuun palveluasumiseen, jossa yölläkin on joku napin painalluksen takana. 

Ilman omaishoitosopimusta tuskin olisin vieläkään älynnyt etsiytyä vertaistuen pariin – enhän vuosikausiin hahmottanut olevani omaishoitaja, joten en edes tajunnut etsiä omaishoitajien yhdistystä ennen kuin sain palvelutarpeen arviointikäynnillä esitteen kotiin.

Hetkinen, mieleeni hiipi juuri hämärä muistikuva noin viiden vuoden takaa: Nyt muistankin pysähtyneeni joillain markkinoilla lyhyesti Hyvinkään Omaishoitajien ja OmaisOivan infokioskille. Selittelin anteeksi pyydellen, etten ollut ”varsinainen omaishoitaja”, mutta olin juuri muuttanut monisairaan äitini kanssa yhteiseen asuntoon Hyvinkäälle ja että äiti varmaan ihmetteli jo, missä viivyin.

Harmi, kun olen jo unohtanut, mitä tietoa vailla olin tuolloin. Muistan vain, että kun minua kutsuttiin piipahtamaan yhdistyksen toimistolle kahville, ajatukseni oli: ’Tuskin tohdin. Enhän vielä edes kuulu varsinaiseen kohderyhmään.’ En ollut sisäistänyt määritelmää, jonka mukaan omaishoitajia ovat kaikki, jotka pitävät huolta perheenjäsenestään tai läheisestään, joka ei sairauden, vamman tai muun erityisen hoivan tarpeen vuoksi kykene selviytymään arjestaan ilman omaisensa tai läheisensä apua. Ja että omaishoitoyhdistyksen toimintaan ovat tervetulleita ihan kaikki omaishoidosta kiinnostuneet.

Ilman omaishoidon sosiaaliohjausta ja omaishoitajien paikallisyhdistystä tuskin olisin itse löytänyt puoliakaan siitä tiedosta ja niistä tukiverkostoista, joista nyt olen tietoinen. Eläkkeesaajan hoitotuen, kuljetustuen sekä tärkeimmät hoitotarvikkeet olimme sentään osanneet hakea jo aiemmin, kun sairaalapolin hoitaja niistä oli aikoinaan meille vihjannut.

Tuolloin pääasiallista sairautta kerran vuodessa kontrolloivan lääkärin vastaanotolta ohjattiin vielä suoraan hoitajan pakeille, ja häneltä sai vinkkejä ja tietoa kuntoutushakemuksista yms. Nykyään vuosikontrollikutsutkin odotuttavat itseään, eikä hoitajaa enää tavata kasvokkain. Puhelinyhteys sentään tarvittaessa toimii.

Sopimusomaishoitajana ja osa-aikatyössä paikallisyhdistyksessä

Seniori tarvitsee apuani henkilökohtaisissa toimissaan, ja hänen hoitonsa arvioitiin sitovuudeltaan ja vaativuudeltaan sellaiseksi, että sopimuksen tehneenä omaishoitajana minulle kertyy kolme lakisääteistä vapaavuorokautta kuukaudessa. (Lakisääteisten vapaiden pitämisessä olen kyllä toistaiseksi valitettavan huono esimerkki. Aiheesta pitäisikin kirjoittaa ihan oma blogitekstinsä.) Olen myös oikeutettu omaishoitajan hyvinvointi- ja terveystarkastukseen halutessani.

Työvoimapoliittisesti olen toistaiseksi sivutoiminen omaishoitaja, niin kauan kuin Seniorin kunto ei olennaisesti heikenny. Mikäli työllistyisin kokopäiväisesti, meille on luvattu muutaman viikon varoitusajalla järjestää kotihoidosta apua.

Kotonamme on käynyt toimintaterapeutti ja fysioterapeutti, joiden kanssa olemme yhdessä miettineet asuntomme toimivuutta ja estettömyyttä lisääviä ratkaisuja. Olemme saaneet käyttöömme apuvälineitä itse kehittelemieni niksien lisäksi. Olemme myös harjoitelleet liikkeitä ja asentoja, jotka tukevat Seniorin fyysistä toimintakykyä ja omatoimisuutta.

Minulle on opetettu joitakin turvallisia tapoja avustaa mm. nousuissa, ulkona liikkumisessa ja autoon istumisessa. Myös ruokailuun olemme saaneet vinkkejä ja apuvälineitä lainaan. Meillä on myös lupa olla yhteydessä esim. fysioterapeuttiin, mikäli tilanteet muuttuvat ja neuvoja tarvitaan lisää.

Omaishoidon sosiaaliohjaajaan voimme olla aina tarvittaessa yhteydessä. Hän neuvoo mm. omaishoitajan vapaiden käytössä ja muiden omaishoitoa tukevien palvelujen ja opastuksen saannissa. Seniori sai esimerkiksi paikan ikäihmisten toimintakerhossa. Vielä toissa kesänä itsensä ”tällaiseksi ’A-sosiaaliseksi’ tyypiksi” esitellyt Seniori on tullut kuorestaan ja käynyt elokuusta asti innoissaan kerhossa joka toinen torstai ja peruutuspaikalla väliviikoillakin. Juuri parhaillaan on kerhopäivä käynnissä, ja minulla etätyörauha. Kotiin on mahdollista saada myös omaishoidon sijaisapua, joka ei kuluta omaishoitajan vapaita.

Sosiaaliohjaaja myös tarvittaessa vaikka viheltää pelin poikki, jos huomaa omaishoitajan kaikesta tuesta huolimatta uupuvan tehtävässään. Omaishoidon ei ole tarkoitus imeä hoitajasta kaikkia mehuja, vaan hakemus pitkäaikaishoitopaikkaan laitetaan vireille ennen kuin perheessä on kaksi hoidettavaa.

Välillä omaishoitaja saattaa sinnitellä yksin kuplassaan, eikä huomaa avuntarvettaan ajoissa. Ei minullekaan olisi kukaan osannut tulla tuputtamaan apuaan tänne kotiin silloin, kun en edes ymmärtänyt vielä olevani omaishoitaja. Tarvitsin itse ulkopuolisen koulutustahon sanoittamaan tilanteeni.

Omaishoito poiki itselleni onnekkaasti myös määräaikaisen työsuhteen. Vielä alle pari vuotta sitten heikoimpina hetkinä tuskailin elämäni valuvan ihan hukkaan äitini paimentajana. Nyt jopa ideoimme työjuttuja yhdessä. Näen jälleen, että elämälläni on sittenkin ollut koko ajan merkitystä.

Voin käyttää oppina yhteisiä kokemuksiamme – niin myötä- kuin vastoinkäymisiä – ja tukea kenties muutamaa muutakin vastaavia asioita läpikäyvää. (Tekisi mieleni siteerata tähän pariakin Paavalin kirjeistä, mutta tyydyn toteamaan, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka itse yleensä näen vasta vuosien päästä, kuinka palapelin palaset alkavat loksahdella nätisti paikoilleen.)

Seniori vitsaili tuossa taannoin, että hänen maineensa on jo mennyttä tämän blogin myötä. Lohdutin, että ei se mitään, niin minunkin, mutta menkööt yhteisen hyvän puolesta.

Hyvää omaishoitajien viikkoa kaikille ja tervetuloa mukaan yhdistyksemme toimintaan! 

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

Seniorin yksinhuoltaja

22.11.2023

Ennen olin vain lähiomainen ja yhteyshenkilö. Vaivihkaa minusta olikin tullut Seniorin yksinhuoltaja. Nykyään puhelutkin joko ohjautuvat suoraan minulle tai Seniori sanoo ojentavansa puhelimen ”tuolle minun omaishoitajalle”. Hyvä niin. Ei ole yksi kerta, kun olemme joutuneet etsiskelemään muun muassa hammaslääkäriaikoja Seniorin kalenterista suurennuslasin kera.

Onko paha paikka?

Omaishoitajana minun pitäisi muistaa vaihdattaa omat yhteystietoni kaikkiin hoidettavani virallisiin kontakteihin. Ja synkata kalenterimme, jotta pysyisin kartalla kummankin menoista puhelimen soidessa kodin ulkopuolella.

On se kyllä ihmeellistä, miten lääkärit onnistuvatkin aina soittamaan juuri silloin, kun olen joko paikallisen kauppakeskuksen hississä tai ruokaosastolla? Enkä todellakaan luuhaa siellä päivittäin. Viimeksi jäi keskeneräinen take away -sushirasia lojumaan tiskille pitkäksi toviksi, kun luikin hyllyjen väliin kuiskimaan Seniorin labratuloksista.

Toisen kerran jouduin piilottelemaan kauppakeskuksen sisäportaikon alla referoidessani uudelle lääkärille parin vuoden sairauskertomustani ja kuvaillessani suolistoni toimintaa. ”Voin kyllä soittaa myöhemminkin, jos on paha paikka.” ”Ei kun puhutaan nyt vain, kun on kerrankin lääkäri langan päässä.” Ties missä olisin ollut vastaamassa seuraavaan puheluun…

Kun toinen ei pysty, eikä toinenkaan kykene

Liikuntarajoitteisen ikäihmisen yksinhuoltajana olon turhauttavimpia hetkiä on, kun tajuaa itse olevansa niin sairaana, ettei kykene raahautumaan edes ulkoroskiksille. Naapureillekaan kun ei oikein kehtaa lykätä haisevia kasseja käteen.

Onneksi sänkyyn kaatavat taudit ovat saavuttaneet minut korkeintaan kerran vuodessa ja yleensä viileään aikaan. Silloin ei ole ihan kamala rikkomus, jos heivaan roskapussit lasitetulle parvekkeelle odottamaan hetkeä, jolloin pumppuni ei enää hakkaa tuhatta ja sataa jo matkalla sängystä vessaan tai keittiöön.

Ruokahuollon saan kyllä hoidettua kipeänäkin niin, ettei Seniori jää heitteille. Alkusyksystä onnistuin jopa sumplimaan omaishoidon tartuttamatta parin viikon kokovartaloflunssaani Senioriin (tai muihinkaan). Olikin varsinainen taitolaji yrittää väistellä toisiaan näissä neliöissä ja tehdä etätöitä. Välttämättömät, lähikontaktia vaativat avustustehtävät hoidin maski päässä ja selän takaa.

Kun ajatuskin jähmettyy

Tänään lounaalla sattui taas toinen yleinen turhautumista provosoiva yksinhuoltajatilanne. Seniorilta jouduttiin viikko sitten poistamaan hammas, ja monta päivää oli menty viileällä mössöruokavaliolla. Kiireisen perjantain kunniaksi päätettiin törsätä ja tilata kotiin oikein liharuokaa. Kylkiäisiksi tuli yhteinen tölkillinen limsaa.

Seniori ilmeisesti päätti säästää herkkunsa viimeiseksi, eikä ollut ehtinyt ottaa lasistaan kuin yhden hyrpyn, kun minä siivousinnossani päätin pestä pöydän, lattian ja nahkaisen huonekalun keltaisella juomalla. Olisi pitänyt vain antaa rasvaisen ruokakääreen virua siinä, mihin Seniori oli sen siirtänyt. Mitäs läksin huiskimaan kesken ruokailun...

Kun tapahtuu äkillinen ”katastrofi” – ja meillähän näitä tapahtuu – oma reaktioni on: pehva ylös penkistä sillä samalla sekunnilla, kosteaa paperia tai rättiä käteen ja siivoushommiin ennen kuin tulee pysyvää tuhoa. Seniorilla puolestaan viestikoneisto toimii yllättävissä tilanteissa entistäkin hitaammalla, ja hän jähmettyy. Prosessiajattelusta ei ole tietoakaan, ja kauko-ohjaus on silloin ainoa tehokas moodi, jos kaipaan apua.

En ole vieläkään valitettavasti oppinut äkillisissä tilanteissa kaivamaan sanavarastostani konditionaalilla tehostettuja lempeitä pyyntöjä, vaan suustani pääsee lähinnä armeijatasoista käskytystä. Kun Seniori sitten yrittää parhaansa mukaan robottimaisesti totella hätäisiä ohjeitani, lopputuloksena on yleensä pari minulle ojennettua kuivaa paperinpalaa (eihän hän tiedä tai muista, missä meillä säilytetään siivoustarvikkeita).

Tässä vaiheessa oma suuni on jo siirtynyt autopilotille toistelemaan lapsuudestani tuttuja lausahduksia, kuten: ”Käske ’piip’, ja käy ite perässä!” ja ”No nii ja taas tuli minulle siivoushommia!” Todella kypsää toimintaa siis. Varoituksen sana teille, joille on suotu omia lapsia: tässä jälkikristillisessä yhteiskunnassamme vanhuutenne kohtelu valitettavasti ansaitaan jo vuosikymmeniä aiemmin. What goes around comes around.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Jottei tästä tulisi ihan masentava kirjoitus, niin totean, että on tässä yksinhuoltajakuviossa hyvät puolensakin. Saan nähdä ja kokea aitiopaikalta ne ilon ja onnistumisen hetket, kun Seniori rohkaistuu luottamaan itseensä ja antamaan luovan panoksensa ja huomaa, että ”osaakin vielä jotain”.

Tai se, että pysyn kaikista ihmisistä parhaiten kärryillä hänen voinnistaan ja sairauksiensa kulusta. Ja niin kauan kuin vanhat asiat pysyvät muistissa, voin myös kysellä, millaista elämä oli kummankin lapsuudessa.

Voi kun muistaisinkin olla kiitollinen siitä, että niin fyysinen kuin henkinenkin välimatkamme on nykyään oivallisen lyhyt. Eikä meillä enää edes hevin loukkaannuta.

 Seniorin omaishoitaja

Omaishoitajat monet roolit, osa 1

15.11.2023

Salapoliisi

Seniorin huoneessa klo 21.10. Seniori vastailee viereisestä kylpyhuoneestaan.

- Otatsie koht yölääkkeen?

- Vastaha mie otin lääkkeet!

- Ai mitkä lääkkeet?

- No ne, mitkä ol yöpöyäl.

- Tässon kaks dosettii: huomisen täys ja tänpäiväne, josson yölääke jälel. Mistä sie otit ne lääkkeet?

- No siit, mist pitiki.

- Oliks siin yks lääke vai monta tablettii?

- No se normaali lasti.

- Siis moneltko sie otit kuuen lääkkeet?

- Mie otin ne vähä myöhemmi.

- Mitä tarkottaa vähä myöhemmi?

- No vähä myöhemmi.

- Puol yheksä?

[Hiljaisuus.]

- Eli sie stoppasit lääkemuistutuksen kuuelt, mut unohit ottaa lääkkeet?

- Hmm…

- Siin tuli nyt kyl tosi pitkä väli Parkinson-lääkkeille. Ei ihme, jos ei mikää toimi.

- Joo.

- Ota ny kuitekii toi puol kymmene lääke ennen nukkumaammenoo, mut oo varovain, jos alkaa pääs heittää.

-  Joo.

-  Pitääks mun alkaa antaa sulle lääkkeetki?

-  Ei!

-  No näköjää ainaki tarkistaa iltasi, et dosetti on tyhjä...

 Seniorin omaishoitaja

Työ + omaishoito = ?

8.11.2023

Etätyörauhaa

Seniori lähti juuri ensimmäistä kertaa yksin Sote-taksilla naapurikaupunkiin kyläilemään. Visiittiä oli suunniteltu vasta viimeiset kaksi vuotta, ja nyt ennen ensilumia hän halusi sen vihdoin toteuttaa.

Minulla onkin tässä viitisen tuntia keskeytymätöntä työaikaa. Siitä puolitoista tuntia menee Teams-koulutuksessa, ja ruokaakin pitäisi haukata jossain välissä. Toinen verkkokoulutus onneksi siirtyi pois tältä päivältä. Meninkin möläyttämään sen ääneen. ”Ai, tarkoittaako se, että saankin tulla takaisin kotiin jo kolmeksi?” (Häh, miten tämä nyt näin päin kääntyi?)

Haastava tapaus

Työnhakija-omaishoitajana ikäihmiselle, ennen kuin olin uskaltautunut virallistamaan omaishoitajan statukseni, olin sosiaali- ja työvoimavirkailijoiden silmissä niin haastava ja harvinainen tapaus, että eräskin työvoima-asiantuntija totesi ehkä kerran työuransa aikana törmänneensä vastaavaan. Siinä sitten raaviskelivat päätään ja ihmettelivät ääneen, miten noin fiksu nainen on voinut olla noin kauan tekemättä mitään. (Tyrskähdin ääneen. Jokainen omaishoitaja ymmärtää, miksi.) Ja että ymmärsinhän, miltä aukko CV:ssäni näyttää heidän virallisesta näkökulmastaan. (Jos olisin ollut kotiäitinä, vastaavaa keskustelua tuskin olisi käyty.)

Kaiken maailman valmennukset ja tsemppaukset oli käyty läpi, mutta en vain ollut kyennyt ratkaisemaan liian vaikeaa yhtälöä: Missä työtehtävissä jaksaisin terveydellisine rajoitteineni niin, että Seniori pärjäisi päivät yksin kotona ja töiden jälkeen kykenisin vielä pyörittämään huushollia ja pitämään koko paletin kasassa? Subjektiivinen päivähoito-oikeus kun ei koske vanhuksia. Enkä allergioitteni vuoksi voi oikaista käyttämällä valmisruokia tai työpaikkaruokaloita enkä työskennellä sisäilmaongelmaisissa tiloissa.

Sain myös kuulla, että omaishoidonhan voi aina lopettaa, jos tulee kiinnostava työtarjous kohdalle, eikä pysty yhteensovittamaan näitä kahta. (Onkohan naapurillammekin päivähoito-ongelmia, kun koira kuuluu taas haukkuvan yksin ikävissään? Pitäisiköhän tämä ystävystyttää koirarakkaan Seniorin kanssa, niin että kummallakin olisi seuraa päivisin?)

Sopimus ja sen seuraukset

Kun sitten vähän myöhemmin olin ystävällisen kuntoutustahon kannustamana ja suorastaan patistamana rohkaistunut hakemaan sopimusomaishoitajuutta – silläkin uhalla, että hoito tulkittaisiin päätoimiseksi ja jäisin lähes puille paljaille – ja saanut sopimuksen takautuvasti alkamaan, olin uuden haasteen äärellä: Vaikka omaishoitajuus on vaativaa ja päivittäin sitovaa (muuten ei sopimusta edes syntyisi), minun tuli todistaa olevani kuitenkin valmis vastaanottamaan kokoaikatyötä omaishoidon rinnalle. Tämä siis, jos halusin saada edes työmarkkinatukea alimman omaishoitopalkkion lisäksi. Asumistuki ei tullut kyseeseen, sillä asuin yhteistaloudessa vanhempani eli hoidettavani kanssa.

Selvityspyyntöön työn ja omaishoidon yhteensovittamisesta tuli tuolloin rehellisesti kirjailtua fakta jos toinenkin arkemme kulusta. Kerroin, että Seniori oli jo vuosikaudet pärjäillyt kotona ja käynyt jopa syöpähoidoissa yksin sillä aikaa, kun minä olin (fyysiseen sairastumiseen ja ääneni menetykseen asti) kuluttanut sisäilmaongelmaisten rakennusten penkkejä työnhakuvalmennuksissa tai työkokeilussa. (Äänihuultani jouduttiin sittemmin operoimaan, joten nyt pystyn taas puhumaan normaalisti.) Liitin selvityksen mukaan sopimuksen omaishoidosta sekä hyvinvointialueen lausunnon siitä, millä aikataululla kotihoito järjestyisi, jos työllistyisin kokopäiväisesti. Nyt olen sivutoiminen omaishoitaja (alin palkkioluokka) ja ilmoitusvelvollinen, mikäli tilanne muuttuu.   

Totuus julki

Kuunnellessamme taannoin televisiouutisista välähdyksiä tulevan vuoden budjettiehdotuksesta Seniori tokaisi: ”Kutsutaan tuo poliitikko meille kotiin vuorokaudeksi hoitamaan minua ja pyyhkimään pyllyä, niin näkee, mitä on omaishoito!” Hyvä idea! Se olisi tarpeen varmaan monelle muullekin. Siinä voisivat silmät avautua sen suhteen, miten yksinkertaista kokopäivätyön ja omaishoidon yhteensovittaminen onkaan.

Miten ihmeessä nyt jo ylikuormittuneen kotihoidon työntekijä voisi tietää, milloin Seniori on jumissa tai muussa hetkellisessä avuntarpeessa? Vai asennetaanko meille kameravalvonta joka huoneeseen? Ja miten muutama kotihoidon käynti päivässä helpottaisi omaa taakkaani arkemme pyörittäjänä?

Kun kääntää selän

Tuossa juuri männäviikolla kävi tällainen tapaus: Olimme lähdössä spontaanille potentiaalisen asunnon katselmuskeikalle. Käväisin ennen lähtöä pitkästä aikaa varastossa hakemassa talvivarusteita autoon. Kun avasin ovemme, Seniorin huoneesta kuului: ”Tule nostamaan vähän!” ”Mitä ihmettä? Et kai sie taas kaatunut?” Ovi jäi raolleen, kun säntäsin paikalle. Siellä keikkui Seniori jalat puoliksi kengissä, jyrkässä etukumarassa käsiensä varassa tuoliin nojaten.

Tuollaiset mäkihyppyharjoitteet onkin hyvä ajoittaa juuri siihen saumaan, kun omaishoitaja on hetkisen tavoittamattomissa. Yleensä kengät puetaan kyllä istualtaan, mutta ei näköjään juuri tänään. Lääkkeetkin pyritään ottamaan hieman etuajassa, jos lähtö ajoittuu hiipuvan lääkevaikutuksen aikaan. Muttei tänään – tietenkään. Ja jos lähdöstä kerrotaan jo edellispäivänä, yöunet jäävät vähiin, kun täytyy miettiä lähtöä. En siis voi voittaa. Päätin suosiolla ottaa aikalisän ja odottaa, kunnes lääke olisi taas imeytynyt. Reissu saatiin lopulta heitettyä ilman haavereita.

Ideaalitilanteessa

Mitä sitten toivoisin? Miten asiat tulisi järjestää? Hyvä ja oikeutettu kysymys. Vielä runsas vuosi sitten olisin vastannut siihen eri lailla kuin nyt. Nyt kun olen viimein päässyt taas maistamaan ansiotyoelämää ja toteuttamaan itseäni muutenkin kuin omaishoitajana, sanoisin, että itselleni ja hermoilleni ehdottomasti paras ratkaisu olisi saada jatkossakin tehdä joustavaa osa-aikatyötä omaishoidon rinnalla siten, että suurin osa työstä tapahtuu etänä.

Ihannetapauksessa hoidettavani pääsisi parina päivänä viikosta päivätoimintaan (avustava taksi kuljettaisi ja avustaisi sisälle asti turvallisesti), jolloin voisin olla läsnä työpaikalla, ja muut päivät työskentelisin etänä. Omaishoidon tuen alimman palkkion tulisi olla edes sen suuruinen, että yhdessä osa-aikatyön palkan kanssa pystyisin elättämään itseni ilman muita tukia (joista en nytkään saa muuta kuin pikkuisen sovitellun työmarkkinatuen), eikä omaishoidettavani tarvisisi maksaa asumistani.

Tähänhän voisi vaikka tottua

Oletin, että tätä loppukaneettia kirjoittaessani ulko-ovi kolahtaisi. Mutta ei, Seniori taisikin virkistyä kyläreissullaan eikä väsähtää kesken kaiken, kuten pelkäsi. Ties vaikka saisin useamminkin kokonaisen työpäivän omaa aikaa. ”Jos me vaikka hurautammekin Helsinkiin!” kuittasi Seniori aamulla, kun kehotin viipymään niin kauan kuin vain viihtyy. Siitä vain! Virkistysmatkoihinhan Sote-taksikortti on myönnettykin.

 PS Kello on nyt 15.59. Piste. Tallenna. Kiitos!

 Seniorin omaishoitaja        

Nukkuja vai kukkuja?        

1.11.2023

Kun ei nukuta

Oma unikelloni on aina ollut hieman omalaatuisesti virittynyt. Seniori muistaa vielä hyvin, kuinka turhauttavaa minua oli pienenä saada nukahtamaan päiväunille. Nukutuslaulut oli kulutettu loppuun kuin venynyt C-kasetti, luettu puhki pino pikkukirjoja ja sormesta pidetty hellästi kiinni jo puutumiseen asti. Nukuttajan torkahtaessa minä tyttö tökin hänen silmäluomiaan auki pitkillä sormillani ja anelin: ”Avaa silmä! Älä nuku!” (Olen pahoillani.)

Opin puhumaan hyvin varhain, ja siitä asti olen ollut äänessä. Suonissani taisi virrata myös elohopeaa; maailmassa oli niin paljon mielenkiintoista tutkittavaa, että kuka sitä nyt keskellä päivää jouti makaamaan. Eräällä lapsuuskesäni mökkireissulla minut komennettiin lepolasselle makaamaan ja katselemaan poutapilviä, kun kukaan ei enää jaksanut kuunnella höpötystäni. No siinä hommassahan mielikuvitukseni vasta pääsikin valloilleen, ja aloin ääneen kuvailla taivaalle piirtyviä pilvihahmoja. Voi sitä nolouden ja pettymyksen määrää, kun minulle hyvin pian selvisi, että tarkoitus olikin katsella pilviä ihan vain hiljaa itsekseen.

Muistan iltaisin nukumattia odotellessani huvitelleeni hieromalla silmiäni, jolloin saatoin nähdä mitä ihmeellisimpiä kuvioita. Kuvittelin niiden olevan tapettien kuoseja. Vähänpä tiesin, että myöhemmin en enää ilahtuisi nähdessäni silmäluomet kiinni kummia kuvioita tai välkkeitä. Aurallinen migreeni kun ei ole mikään hilpeä seuralainen.

Kun vihdoin nukuttaa

Kerran isompana olin nukahtanut ihan ilman kommervenkkejä. Oli uudenvuodenaatto, ja lapsuudenkotini ulkoportailta saattoi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen. Minut oli tapana herättää vähän ennen puoltayötä katsomaan komeimpia raketteja. Kävikin niin, että herätessäni olikin 1.1. ja aamu. ”Epistä! Miksi ette herättäneet minua?” tivasin vanhemmiltani tuohtuneena. ”No kyllähän me yritimme, mutta sinä sanoit vain ’Turha puhuu! Turha puhuu!’ ja käänsit kylkeä.” Tästä tuli tietenkin lentävä lause perheeseemme.

Myöhemmin olen kyllä oppinut nukkumaankin, mutta kunnostautunut mm. nousemalla seisomaan makuupussissani lapsikuoroleirin koulumajoituksessa (valvoja onneksi heräsi ja torppasi unissakävelyaikeeni) sekä laulamalla täydessä unessa Peppi Pitkätossun tunnuslaulua asuntovaunussa koko perheen kuullen.

Olenpa kerran onnistunut herättämään Seniorinkin huudahtamalla kovaan ääneen keskellä yötä – kiitos uusien asuntojen paperinohuiden, metallirankaisten väliseinien. Onneksi sanasta ei sentään saanut kuulemma selvää. Häpeä tunnustaa, mutta havahduin siihen, kun kirosin ääneen. Unessa Seniori oli taas ”tyhmäillyt” jotain, josta oli koitunut sotkua minulle siivottavaksi ja purin turhautumistani perin epäkypsästi. Enää puuttuu, että alan huitoa ja melskata unieni tahdissa, niin saan alkaa anella lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. (Behavioraalinen unioireyhtymä on nimittäin yksi tärkeimmistä Parkinsonin tautia ennakoivista tekijöistä.)  

Nukuttaisi, jos ei soisi

Nykyään olen sekä illan- että aamuntorkku, mikä on omaishoitajalle kovin epäedullinen piirre. Seniori tarvitsee apua iltatoimissaan, muttei unta läheskään yhtä monta tuntia kuin minä. Nukkumaan laittautuminen täytyisi aloittaa jo hyvissä ajoin ennen Kymmenen uutisia, jotta niiden jälkeen omaishoitajakin pääsisi ihmisten aikoihin pehkuihin. Jos taas yritämme mennä nukkumaan minun unikelloni mukaan, Seniori kukkuu aamulla hereillä aivan liian aikaisin.

Unioppaissa painotetaan aina hyvää unihygieniaa: pimennetty, tuuletettu, sopivan viileä (tai lämpöinen) ja äänieristetty makuuhuone jne. Kertokaapa minulle, miten nämä nykyiset uudisasunnot avoimine ”living spaceineen” saadaan hiljaisiksi tai miten asukas itse saa oikeasti vaikutettua vaikkapa huonelämpötilaan?

Näppäilin äsken vahingossa ”soivan viileä” makuuhuone, ja sellainen minulla todellakin on. Huoneistokohtaisessa ilmanvaihtokoneessa on joku syntymävika, jota ei kukaan suostu paikallistamaan tai korjaamaan. Talviasennossa pahin ujellus onneksi vaimenee. Keskelle avointa tilaa sijoitetut halvat kylmälaitteet sekä naapurin paukkuvat viemäriputket tuovat vielä omat vivahteensa asunnon äänimaailmaan. Korvatulpista ei ole juuri apua korkeisiin ääniin. Onneksi Seniori on jo immuuni moisille. Ikäkuuloa odotellessa...

Vanhoina karavaanareina vitsailimmekin, että rakennutetaan johonkin korpeen pyörillä kulkeva esteetön pikkutalo, jossa ilma tulee ja menee itsekseen tuuletusräppänöistä, eikä puhalla kylmästi pakkosyötöllä ja ulinalla suoraan sänkyihin. Linnunlauluun, sateen ropinaan ja metsän eläinten puuhiinkin olisi varmaan miellyttävämpää herätä keskellä aamuyötä kuin ylimääräisiin koneellisiin häiriöääniin. Anteeksi valitukseni. Nämä ovat tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia. Mutta alan uskoa, että vanhassa vara parempi.

Nukahtelutaipumusta

Tämän jutun kirjoittamista edeltävänä iltana olimme asettuneet olohuoneeseen kuuntelemaan Omaishoitajaliiton tarjoamaa hyvinvointiwebinaaria. Seniorilla oli pitkä kerhopäivä ja puoliksi valvottu edellisyö takanaan (aamulähdöt ovat niin jänniä). Kuinka ollakaan, kun webinaari pääsi vauhtiin, oli Seniori nojatuolissaan jo täydessä unessa. Hän koettaa aina vakuutella minulle kuuntelevansa ja kuulevansa, vaikka onkin silmät ummessa. Yrittäessäni varovasti huomauttaa, että nyt tulisi tärkeää asiaa hänellekin, en saanut enää minkäänlaista vastareaktiota. Puhujan viimeisten repliikkien aikana Seniorikin alkoi sopivasti heräillä, ja pelkäsin, että siinä menivät seuraavankin yön unet. Kiitos liitolle tehokkaista päikkäreistä. Ja yölläkin nukutti. Tänä aamuna otettiin sitten uusintayritys ja laitettiin Seniorille webinaaritallenne soimaan pirteämpään aikaan vuorokaudesta.

Uuteen aamuun

Sanonta ”Kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin” pätee kyllä kaiken ikäisiin. Näin keski-ikäisenä voin enää haaveilla yhtäjaksoisista yöunista ilman heräilyjä ja pomppimisia –  unista, joilta heräisin virkeänä ja hyväntuulisena. Omaishoitajana sitä ehdollistuu havahtumaan yllättäviin kolahduksiin ja, jos suinkin pystyy, kampeamaan itsensä ylös sängystä kurkkaamaan naapurihuoneeseen, jossa useimmiten on kuitenkin kaikki hyvin. Onneksi Seniori ymmärtää, että tarvitsen aamulla hetken omaa aikaa ja hiljaisuutta aamuteeveen uutistulvan sijaan. Aivoni nimittäin tarvitsevat toipumisaikaa kaikesta unityöskentelystään ja kroppani tovin jos toisenkin, ennen kuin vetreydyn. Sitten vasta voin (yrittää) toivottaa hyvää huomenta.

Voimia kaikille marraskuuhun sekä palauttavia yöunia (ja mikä ettei makoisia tehopäiväuniakin teille, joille se on mahdollista sekä teille, jotka torkahditte kesken lukemisen)!

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja 

10 merkkiä, joista tiedät olevasi jo tukevasti keski-iässä

25.10.2023

1. Ilahdut ääneen, kun löydät autosi kauppakeskuksen parkkihallista etsimättä, ja tervehdit sitä kuin vanhaa ystävää.
2. Muistat, mille postimerkin liima maistui. 
3. Käsivartesi ulottuvuus ei enää riitä, mutta et siltikään viitsi kaivaa lähilaseja päähän, kun vastaat pikaisesti tekstiviestiin tai tihrustat tuoteselosteita.
4. Tunnet itsesi vanhaksi, kun myyjät teitittelevät sinua, mutta loukkaannut, jos sinua tytötellään.
5. Ovikellon soidessa lauantai-iltana ensimmäinen ajatuksesi on: ”TV-lupatarkastaja!”
6. Suustasi pääsee lausahduksia, jotka muistat lapsuudestasi, vaikka vannoit, ettei sinusta ikinä tule samanlaista kuin isäsi tai äitisi.
7. Etsiskelet puhelinta, joka on kädessäsi.
8. Haaveilet paluumuutosta lapsuutesi lempimaisemiin – tai olet jo toteuttanut haaveesi.
9. Käytät sujuvasti sanoja ATK ja monistaa.
10. Mutkaisesta eritasoliittymästä ajaminen vastaa sinulle huvipuistokäyntiä.

 Seniorin omaishoitaja – Saimaan rannoista haaveileva ikänäköinen keski-ikäinen, jonka keho ei meinaa enää kestää sisäisen lapsensa vauhdissa

Linnunlaulua ja dosettihaasteita

18.10.2023

Monilääkityn ikäihmisen dosetti alkaa pullistella siinä vaiheessa, kun yö- ja tarvittaessa-lokerotkin ovat jo säännöllisen lääkityksen käytössä ja vielä pitäisi mahduttaa väliaikoihin yksi tabletti. Pitkän matematiikan Laudaturkaan ei näytä riittävän tähän dosettimatematiikkaan: Tärkeintä lääkettä tarvitaan viisi kertaa hereilläoloaikana, mutta tabletti pitäisi ottaa joko vähintään puoli tuntia ennen tai noin tunti jälkeen aterian. Lisäksi proteiini heikentää lääkkeen imeytymistä, joten proteiinipitoiset ateriat suositellaan jättämään iltaan. Samaa lääkettä tosin otetaan vielä yötä vastenkin, mutta sen tehoja tarvitaan enemmän päivällä kuin yöllä. Syöminen taas sujuisi helpoimmin parhaan lääkevaikutuksen aikoihin, jolloin nielemisvaikeuksien riski on pienimmillään.

Eräs toinen lääke täytyisi ottaa aamulla ruoan kanssa, joten sitä ei voi laittaa samaan dosetin lokeroon muiden aamulääkkeiden kanssa. Yhtä lääkkeistä puolestaan pitäisi ottaa kolmesti päivässä, mielellään iltapainotteisesti ja ruoan kera, jos halutaan välttää vatsavaivoja. Loput lääkkeistä voikin ottaa joko ruoan kanssa tai tyhjään vatsaan, mutta osa on määrätty otettaviksi aamulla, osa illalla. Päivittäin käytössä olevia vitamiineja ja vastaavia on turha edes yrittää mahduttaa dosettiin.

Näiden lisäksi meiltä löytyy vielä hyvinkin tärkeä, mutta vain tarvittaessa otettava lääke, lempinimeltään Seniorin Pikakäynnistys. Se on herkkä kosteudelle ja valolle, joten se on säilytettävä alkuperäispakkauksessaan. Hankaluuksissa ollaankin siinä vaiheessa, kun kulku tyssää ja jalat liimautuvat lattiaan jossain muualla kuin lääkelaatikon kohdalla ja täytyisi olla käsillä sekä tämä liuotettava tabletti että vettä lasissa tai pullossa. Eikä tässä vielä kaikki, aamuisin täytyy myös muistaa vaihtaa Parkinson-laastari, jonka pidempiaikainen unohtus eli äkillinen lopetus voisi johtaa hengenvaaralliseen tilaan.

Niin, että missä välissä meillä syödään ja käydään asioilla? Tarkoitin siis kauppa-asioilla ja sen semmoista. Ai niin, tosiaan, aamuisin ja iltaisinhan täytyisi vielä muistaa juoda joka seniorille tuttua ”litkua”, jotta erästä mainosluritusta mukaillen ”nopeaa ja mmm… olisi asiointi”. Ja tätä litkuahan ei pitäisi nauttia samaan aikaan lääkkeiden kanssa, vaan tunti ennen tai jälkeen, jottei lääkkeiden teho vahingossakaan heikentyisi. Seniorin ilmeistä päätellen verbin ”nauttia” käyttäminen tämän juoman (tai minkään sen varianteista) yhteydessä kuulostaa lähinnä irvailulta. Olenkin harkinnut nauhoittavani ”Otitko litkut?” -jankkaukseni ja ajastavani sen soimaan vähintäänkin iltaisin.

Vaikka vitsailenkin, asia on tärkeä. Paitsi että lääkkeet (sekä nesteen ja kuidun vähyys) voivat hidastaa suoliston toimintaa, myös esimerkiksi Parkinsonin tauti itsessään aiheuttaa rappeuttavia muutoksia autonomiseen hermostoon ja ruoansulatuskanavaan, jolloin esim. mahalaukun tyhjeneminen sekä suoliston liikkeet hidastuvat. Ummetusta esiintyy usein jo ennen diagnoosin saantia, jopa 20 vuotta ennen motoristen oireiden alkamista (1). Hidastunut mahalaukun tyhjeneminen ja ummetus puolestaan heikentävät paitsi ravintoaineiden imeytymistä, myös lääkeaineiden imeytymistä ja siten lääkkeiden tehoa. Luulenpa, että usea monilääkityn ikääntyneen omaishoitaja on joutunut tämän kantapään kautta vierestä toteamaan. Elämä suorastaan kirkastuu ja toimintakyky paranee ihan silmin nähden, kun saadaan taas homma pelittämään.

Omaishoitajan harteille sälytetään lääkehoidon osalta mielestäni liian suuri vastuu, varsinkin kun itselläni ei ole minkäänlaista virallista koulutusta hoitoalalta, saati lääketieteestä. Kiitos avuliaille farmaseuteille, joiden palveluja olen hyödyntänyt viime aikoina monen omaishoitajan edestä. Lääkityksen kokonaisseurannan ja opastuksen sekä reseptien uusinnan soisin olevan yhden omalääkärin vastuulla. Nyt käyntimme ja puhelumme seilaavat kahden kaupungin, useamman sairaalapolin ja yhden terveyskeskuksen alati vaihtuvien lääkäreiden välillä, ja apteekki on lopulta se taho, josta eniten saan opastusta.

Entisessä kotikaupungissamme oli vielä kymmenisen vuotta sitten terveysasemalla oma klinikkansa monisairaille ikäihmisille, joiden vastaanottokäynnit eivät hoidu vartissa eivätkä aina edes puolessatoista tunnissa. Olenkin ottanut tehtäväkseni olla se henkilö, joka on eniten kartalla Seniorin terveydentilasta ja hoitohistoriasta. Ilman lääkelistaa ja vähintään parin aanelosen pituista muistilistaa en enää terveyspalvelujen ovista astu. Pelkkiin keskenään keskustelemattomiin tietojärjestelmiin en kykene luottamaan.

Linnut laulelevat meillä uskollisesti niin kauan kuin vanhassa senioripuhelimessa riittää virtaa. Omaishoitajalla ovat välillä viisut vähissä yrittäessään pitää Senioria hengissä sekä oikea-aikaisesti ja riittävän monipuolisesti ravittuna. Olisikohan tässä muutoksen tai edes koulutuksen paikka?  

Seniorin omaishoitaja

 1. Mertsalmi T., Arkkila P., Hissa M. ym. Parkinsonin tautia sairastavien ruuansulatuskanavan oireet. Duodecim 2017;133(20):1913-21.

https://www.duodecimlehti.fi/duo13957 (viitattu 11.10.2023).

Ympäri käydään ja yhteen tullaan – Kun neliöt käyvät ahtaiksi

11.10.2023 (Tämä on kuvitteellinen tarina, jolla on kenties hieman totuuspohjaakin.)

Pikakelataanpa muutaman vuosikymmenen päähän: On ehditty kokea kaksiot ja kolmiot, rivarit trampoliineineen sekä omakotitalo pihatöineen. Tulee aamu, kun herätään ihmettelemään, mitä noita tyhjiä huoneita enää imuroimaan, kun lapsetkin ovat muuttaneet ulkomaille.

Herää haave kompaktista ja helposta keskusta-asumisesta. Loppuelämän kaksio löytyykin suoraan kauppakeskuksen yläpuolelta. Auton saa kätevästi lämpimään parkkihalliin.

Vihdoin koittaa kauan odotettu vapaaherran arki. Rouvalla olisi vielä pari vuotta työuraa jäljellä. Eräänä päivänä vaimon eläkeiän korvilla huomataan, että tavaroita on oudosti alkanut katoilla, ja suihkukin on kuulemma mennyt epäkuntoon, kun sieltä ei tule vettä enää kuin alahanasta. Herran lounasannos odottelee jääkaapissa vielä päivällisaikaan; leivälläkin pärjää ihan hyvin. Televisiostakin ovat lopettaneet uutislähetykset, kun sieltä kuuluu vain vierasta kieltä.

Lähikahvilan ukkokööri soittelee perään, kun herraa ei ole näkynyt jokapäiväisessä turinaringissä pitkään aikaan. Ruokaostoksille lähdettäessä rouva panee merkille miehensä kumartuneen ulkomuodon ja laahaavan askeleen. Eteisen kynnys tuntuu yhtäkkiä kasvaneen korkeutta.

Uransa viimeisen työpäivän päätteeksi rouva istahtaa olohuoneen sohvalle ja huokaisee. Kukkakimppujen täyttämällä pöydällä komeilee rivi kiitoskortteja ja niiden edessä uunituore omaishoitosopimus. Näinkö tässä nyt kävikin? Entäs ne talvet Espanjassa?

Kaksion eteinen on käynyt ahtaaksi. Siinä parkkeeraa nyt uutuuttaan kiiltävä Ferrari – herran komeanpunainen rollaattori. Kirpputorikauppa on käynyt kuumana, ja keskustelut vielä kuumempina, kun on urakalla konmaritettu* kotia väljemmäksi ja turvallisemmaksi. Etelän tuliaismatot ovat saaneet kyytiä, samoin kuuden hengen ruokailuryhmä.

Makuuhuoneen täyttävät säätösänky nousutukineen, seniorituoli ja pieni lipasto, vaatekaappien ovet kun eivät mahdu enää aukeamaan kokonaan sänkyjen uuden sijoittelun vuoksi. Johonkin täytyisi vielä tulevaisuudessa mahduttaa portatiivi.

Kylpyhuoneen hieno, mutta ah niin epäkäytännöllinen, vaikkakin saranoitu, suihkuseinä ruuvattiin irti ja kiikutettiin häkkivarastoon, jotta saatiin ujutettua tilaan suihkutuoli ja seiniin tukikahvat. Tämä oli myös ainoa tapa saada liian lähelle suihkua sijoitettuun wc-istuimeen nousutuet. Ylösnousu kyllä helpottui, mutta kaikki muu oleellinen toiminta kyseisellä valtaistuimella muuttui tuplasti hankalammaksi. Omaishoitajalta pääsee ruma sana äheltäessään uudessa roolissaan. Likaisen työn lisää ei tässä tehtävässä tunneta.

Ovikello soi, ja kuriiri kippaa kolmen kuukauden hoitotarvikkeet kerralla kynnyksen yli. Ennestään ahdas eteinen on nyt täysin tukossa, kun pahvilaatikkopinot tukkivat väylän vessaankin. Ristiriitaisin tunnelmin rouva omaishoitaja kiittää kaupunkia kädenojennuksesta, kysehän on rahallisesti huomattavasta summasta, ja raapii päätään, mihin nuo kaikki painavat laatikot kaksiossa sijoitetaan. Onneksi saunominen on jäänyt verenpainevaihteluiden takia viime aikoina vähiin, joten saunasta päätetään rakentaa hoitotarvike- ja wc-paperivarasto. Kiukaan sulakkeet napsautetaan toki heti pois päältä.

Pikku hiljaa molemmille alkaa valjeta, että pohjapiirrokseen merkityt pari kolme invaympyrää eivät automaattisesti tarkoita samaa kuin täysin esteetön ja toimiva eläkepäivien koti. Asumisoikeusasunto kuulosti markkinapuheissa joustavalle ja turvalliselle vaihtoehdolle, kodille, jossa saa asua niin kauan kuin huvittaa ja jota saa rempata mieleisekseen. Kun sitten ilmeneekin tarve esteettömälle pesualtaalle, ylhäältä päin annetaan kyllä lupa muutostöihin, mutta yhdellä ehdolla: alkuperäinen allas kaappeineen on vietävä häkkivarastoon suihkusermin kaveriksi odottelemaan, josko seuraavaa asukasta hamassa tulevaisuudessa ei esteettömyys miellyttäisikään, vaan hän haluaisi palauttaa kylpyhuoneen kalusteet alkuperäiseen muotiinsa. Onhan talo vielä sen verran nuorikin...

Jaaha, taitaakin olla taas aika alkaa selata netin asuntoilmoituksia. Rastitetaan hakukriteerit 3–4 h, esteetön ja hissi. Tallenna hakuvahdiksi. Klik.

Seniorin omaishoitaja

* Konmarittaa tarkoittaa kodin tyhjentämistä ”turhista” tavaroista japanilaisen Marie Kondon kirjan oppien mukaan.  

Lammastarhassa opittua

4.10.2023

Vastaus oli hyvin yksinkertainen: lampailla on hyvä ja pitkä muisti. Lähestyin niitä rauhallisesti apilankukka- tai voikukanlehtiherkut kädessäni ja juttelin leppoisia. Ei aikaakaan, kun luottamus oli voitettu ja tunsimme toisemme. Saatoin kaikessa rauhassa ruokkia ja rapsutella karitsoita, kun isommat makoilivat ruokalevollaan. Välillä sain koko lauman ympärilleni, kun taivuttelin pajupuskien oksista herkkuja lampaiden ulottuville.

Yhtenä kesänä kaksi jo vähän vanhempaa karitsaa parkeerasi eteeni ”rapsuta minua” -tuijotuksen kera, eivätkä ne hievahtaneetkaan paikoiltaan. Ei niille maistunut edes apila, ne vain kaipasivat seuraa ja tarjosivat minulle ilmaista karitsaterapiaa. Win-win-tilanne siis. Ohikulkijat tiedustelivat, olivatko lampaat minun omiani. Ehei, ne olivat vain kavereitani. Se oli täydellistä molemminpuolista läsnäoloa ilman moderneja häiriötekijöitä – mindfulnessia parhaimmillaan.

Hellyyttävin tapaus oli eräs pikkumusta, joka kipitti jo matkan päästä minun ja tarjoamieni apilankukkien luokse ja viipyi hellittävänäni pitkän tovin. Sitten aitauksen toiselta puolelta kantautui vaativa ”Määä!”. Pikkuinen vilkaisi taakseen – Oho, ne ovat jo noin kaukana! – ja katsahti sitten minuun kuin sanoakseen: ”Kiitti herkuista, mutta minun pitää nyt mennä, äiti kutsuu!” Sitten se kiepsahti kannoillaan ja vastasi pienellä määkinällään: ”Odota, äiti, minä tulen!” ja kirmaisi muun lauman perään. Huikkasin: ”Kiitos seurasta ja hei hei! Nähdään taas!”

Oih, ikuinen muistijälki sielussani... Tuo olikin viimeinen kohtaamiseni rakkaiden terapiakaritsoitteni kanssa, sillä seuraavana keväänä muutimme pois.

Olisivatpa ihmisten väliset kohtaamisetkin aina näin helppoja ja antoisia. Kaikkea muuta, kyseessä on elinikäisen oppimisen prosessi.

Seniori kysyi minulta kesällä: ”Luuleekohan tuo yksi naapuri minua ihan tyhmäksi, kun kuljen aina rollaattorilla? Kun ei hän ikinä sano minulle mitään eikä oikein edes vastaa tervehdyksiin, vaikka sinulle aina juttelee.” Lohdutin, että se varmaan johtuu siitä, kun minä olen tällainen lörppä, niin naapurit ovat tottuneet siihen, että höpötän aina heille. Ehdotin: ”Mitäs, jos ensi kerralla itse aloittaisit keskustelun ja minä yrittäisin pysyä taustalla?”

Olin jo ehtinyt unohtaa kyseisen keskustelumme, kun yksi kerta huomasin Seniorin tekevän reippaasti pari välikysymystä tämän samaisen naapurin kanssa keskustellessani. Sittemmin juttu on luistanut heillä ihan kahden keskenkin.

Seniorilla perussairaus tuo haasteensa kommunikaatioon, kun kasvot muuttuvat vähitellen ilmeettömiksi ja katsekin saattaa muuttua tuijottavaksi. Parkinson-potilaalle tyypillinen vähäilmeisyys eli hypomimia johtuu kasvojen lihaksiston jäykkyydestä ja liikkeiden hidastumisesta. Minulla kun yleensä kasvot leviävät hymyyn automaattisesti toisen ihmisen (tai lemmikin) kohdatessani, niin Seniori joutuu näkemään vaivaa näyttääkseen helposti lähestyttävältä. Ensivaikutelma tehdään minuuttien sijaan sekunneissa, joten haaste on ilmeinen.

Seniori totesi minulle kerran, että: ”On se sinulla helppoa, kun ei tarvitse kuin ovesta ulos astua, kun jo saat seuraa.” Palaankin usein roskiskeikalta pahoitellen, kun meni vähän pitkäksi, kun jäin jälleen suustani kiinni sen ja sen kanssa. Eikä taipumus rajoitu kotitonttimme rajojen sisäpuolelle. Terveyskeskuksen ilmoittautumisautomaatin ja hissin välisellä matkalla ehtii näköjään hyvin käydä ventovieraan ihmisen kanssa hedelmällisen keskustelun yhdestä iän tuomasta yleisestä sairaudesta ja siihen hoidoksi annettavasta leikkauksesta toipumisskenaarioineen. 

Small talk eli kevyt jutustelu saattaa kuulostaa tyhjänpäiväisyyksistä jaarittelulta, mutta omaishoitajalle tai yksin asuvalle vaikkapa roskapussin viennin lomassa käyty lyhytkin dialogi saattaa olla vuorokauden ainoa kontakti ulkomaailmaan ja elintärkeä tauko päivän rutiineihin.

Itselläni on joitakin ärsyttävä tapa tervehtiä kaikkia naapureitamme (ja lenkkipoluilla tuntemattomiakin). Osan kanssa taisi mennä pari vuotta ennen kuin sain vaihdettua muutaman lauseen säästä tai lumitöistä. Osan kanssa meille on kehkeytynyt oikeita vertaistukisessioita taloyhtön pihamaalla. Muutaman annan suosiolla livahtaa ohitseni ilman katsekontaktia, kun se näyttää olevan heille luontaisin tapa toimia.

Kaikki eivät pidä itäsuomalaisesta yltiöavoimuudestani, vaan kokevat sen tungettelevana tai jonkin sortin höppänyytenä. Koiranulkoiluttajille on kehittynyt oma jutustelukulttuurinsa, johon on helppo toisten liittyä. Meille lemmikittömille juttuseuraa kaipaaville pitäisi olla pihoilla vaikka penkki tai keinu, jossa istuvaa saisi luvan kanssa lähestyä.

Suunnittelin jo vuosia sitten puoliksi vitsinä perustavani entisen kotikaupunkimme kauppakeskukseen Höpötystuvan, johon saisi piipahtaa rupattelemaan niitä näitä ja poistamaan yksinäisyyttään. Välillä nimittäin piti tarkistaa, lukeeko paitani selkämyksessä ”Saa avautua!”, kun miltei joka kerta, kun pysähdyin jollekin kauppakeskuksen monista penkeistä evästämään, seuraani liittyi mukava ikäihminen tai pari, joiden kanssa oikeasti koimme tulleemme kohdatuiksi puolin ja toisin.

Harmillisesti pandemia vei mennessään nämäkin arjen kohtaamispaikat. Penkit olivat vähällä jäädä pysyvästi varastoihin, ja niiden poisvientiä perusteltiin mm. nuorison parveilun ehkäisyllä. Onneksi viime aikoina on vihdoin herätty siihen, kuinka paljon kaupoissa asiointikin vaikeutui, kun ei ollut liikkeiden edessä paikkoja istahtaa huilimaan eikä edes pakkaamaan ostoksia kasseihin kaikessa rauhassa.  

Toivonkin pysyviä kohtaamispenkkejä kauppakeskuksiin. Ja terapialampaita keskustan liepeille.  

Hyvää valtakunnallista Vanhustenviikkoa!   

Toivottaa

Seniorin omaishoitaja

10 kirjainta, alkaa O:lla ja päättyy O:hon

28.9.2023

Kuntouttava ote lipsuu

21.9.2023

Google-haku sanaparilla ”kuntouttava työote” tuottaa tulokseksi monia määritelmiä, artikkeleita ja opinnäytetöitä, joista pikavilkaisulla ymmärrän, että kuntouttavan työotteen tavoitteena on ihmisen omatoimisuuden ja toimintakyvyn optimointi. ”Anna tehdä itse, älä tee puolesta!”  -kehotuksen olen itsekin kuullut mm. kuntoutusjakson toimintaterapeutin sekä terveyskeskuslääkärin suusta.

Meidän kodissamme harvoin ongelmana on liika avustaminen tai puolesta tekeminen. Ja siitä saan kuulla Seniorilta hyvinkin suoraa palautetta. Juuri tässä eräs aamu toinen sukka ei taas meinannut suostua menemään jalkaan, ja apuani pyydettiin.
– Minulla on tässä yksi lyhyt juttu kesken, hoidan sen ensin. Yritä vielä sen aikaa.
– No tässä ei kauaa mene, auttaisit nyt!
– Käyn ensin viemässä tämän tavaran pois. Jos ei sillä aikaa onnistu, niin katsotaan sitten yhdessä. Lyhyen askareeni hoidettuani naapurihuoneessa istui Seniori täysissä pukeissa, molemmat nilkkasukat nätisti jaloissaan.

Turhautuminen on usein molemminpuolista. Joskus tilanne ajautuu jopa siihen, että en jaksa enää välittää, paistaako viestinnästäni läpi kyllästyneisyyteni jatkuvaan samoista asioista jahtaamiseen ja muistutteluun, ja jopa salaa toivon, että joku ympärilläni huomaisi ahdistukseni. Loppukesällä Seniorin lääkärikäynnillä tämä ei kyllä ollut tavoitteenani, mutta uusi viisas lääkäri itse aisti paineeni sekä huoleni hoidettavani terveydentilasta ja sanoitti ne ääneen. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kerta kohdallani, kun olen omaishoitajana tuntenut tulleeni aidosti kohdatuksi Seniorin vastaanotolla.  

Omaishoitaja, usein maallikko kuten minä, on aikamoisen haasteen äärellä: Olisi osattava ja jaksettava kannustaa, maanitella tai puhua järkeä, vaikka vastaanottona olisi sen sadas olankohautus tai Mene pois ja anna minun olla rauhassa -lausahdus käden heilautuksella terästettynä. Tunnustan, että välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa hoidettavan vain maata huoneessaan yöpaita päällä vaikka koko päivän. Mutta kun ymmärrän sairauksien vaikutukset omaiseni vointiin, käyttäytymiseen ja jopa persoonallisuuteen, yritän jaksaa yrittää. Ja niin yrittää Seniorikin jaksaa sietää minua ja temperamenttiani. 

Ulkoisen motivaattorin palkkaamisessa saattaisi sittenkin olla järkeä. Ainakin siitä hyötyisi oma verenpaineeni, joka lääkityksestä huolimatta ajoittain hipoo voimakkasti kohonneen rajoja. Kuinkas sattuikaan: tämän kirjoitettuani puhelimeni pirahti ja tuttu fysioterapeutti soitti sopiakseen kotikäynnistä Seniorin luona. Edellisestä onkin jo aikaa. Onkohan minulla telepaattisia kykyjä? Osaisikohan hän samalla neuvoa minulle muutaman psykologisen keinon sietää ainaista ”pahan poliisin” rooliani, johon omaishoitaja näyttää vuosien varrella väkisinkin ajautuvan, jollei suostu pukemaan ylleen marttyyrin viittaa.

Seniorin omaishoitaja

PS Jos ihmettelet, mitä Seniori mahtaa tuumata näistä julkisista avautumisistani, niin voin kertoa, että luen aina tekstini hänelle ääneen ja kysyn, onko niissä jotain, jota hän ei haluaisi julkaistavan. Tämän kirjoitukseni julkaisulupaa tiedustellessani sain vastaukseksi: ”Tottahan tuo on! Siitä vain.”

Vieras valepuvussa?

13.9.2023

Kerroin ensimmäisessä kirjoituksessani yhteiselostamme herra Parkinsonin kanssa. Loppukesän perusteellisella terveyskeskusvisiitillä kävikin ilmi, että meitä onkin ehkä huijattu! Meillä jo vuosia asustellut kutsumaton vieras saattaakin olla perusherra Parkinsoniksi naamioitunut ilkeä sukulaisensa Parkinson Plus. Itse vuosia Seniorin vierellä kulkeneena olin jo muutamaan otteeseen ehtinyt kyseenalaistaa herra Parkinsonin todellisen identiteetin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku lääkäreistäkin ilmaisee oman epäilyksensä ääneen.

Tutkimukset jatkuvat nyt suunnalla jos toisella, ja nettini hakukone käy kuumana ainakin kolmella kielellä. Tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, mutta tiedon lisääntyminen tuo toivottavasti myös selityksiä siihen, miksi arkemme on alkanut olla yhä takkuisempaa ja Seniorin olo niin kovin hutera monilääkityksestä huolimatta.

Oma tutkijan taustani ajaa minua käsittelemään vaikeita asioita pyrkimällä tekemään rohkeasti tuttavuutta uusien ja pelottavienkin ilmiöiden kanssa, kunnes ne tulevat vähitellen tutummiksi ja vähemmän uhkaaviksi. Tieto siitä, että Seniorin isän eli pappani kuoleman aiheutti yksi herra Parkinsonin kaukaisemmista sukulaisista ja että suvussamme on ainakin yksi vertaiskärsijä, saattaisi muutoin saada minut tolaltani. 

Seniori itse suhtautuu tilanteeseensa ihailtavan tyynesti. Kun on saanut armon parantua jo kahdesta syövästä ja yhdestä muusta erittäin riskialttiista leikkauksesta, ei tämäkään epäilys uusine elinanjanennusteineen tunnu kaatavan hänen maailmaansa. Ihailtavaa resilienssiä.

Meillä on jo vuosia ollut perheessä lentävänä lauseena: ”Yhtä hyvin voitte elää yhteksänkymmentävuotiaaksi!” Näin oli tokaissut aikoinaan papan oma kunnanlääkäri – lohdutukseksi, kun oli ensin todennut papan olevan ”sitä sydänsukua”. Eipä tiennyt kunnanlääkäri 1950-luvun lopulla, kuinka oikeaan hänen ennusteensa osuisikaan: Kahden sydäninfarktin, nelinkertaisen ohitusleikkauksen, muutaman aivoinfarktin ja kahden muistisairauden jälkeenkin aivan loistavan huumorintajunsa säilyttänyt sotaveteraanimme sai lopulta elää kuukautta ja kahta päivää vaille ”yhteksänkymmentävuotiaaksi”. 

Olen siitä onnekas, että perheessämme on totuttu puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Toivonkin keskusteluyhteytemme Seniorin kanssa säilyvän loppuun asti, vaikka sitten tarpeen vaatiessa sanattomasti, niin ettei meille jää käsittelemättömiä asioita roikkumaan yhteisen taipaleemme viime metreille.  "Yhteksänkymmentä” vuotta saattaa olla turhan optimistinen tavoite, mutta periksi emme anna kesken matkan.

Seniorin omaishoitaja

Sienisalapoliisi uutta lajia etsimässä        

6.9.2023

Kysyin Seniorilta, millä nimellä hän mieluiten haluaisi itseään ja ikäisiään kutsuttavan. Ikäihminen olisi kuulemma paras nimitys, mutta seniorikin kävisi. Kutsukaamme häntä siis edelleen Senioriksi. Kysymykseen, milloin ihminen on vanhus, en onnistunut vielä saamaan vastausta. Oma aamujäykkä kroppani kyllä yrittää jo kovasti viestitellä, että matka keski-iästä vanhuuteen olisi lyhyempi kuin luulinkaan.

”Muista pitää itsestäsi huolta!” on omaishoitajalle tuttuakin tutumpi fraasi. Seniorimme on onnistunut löytämään arkiaamupäiviinsä monenlaista virkistystä ja kunnon kohotusta OnniTV:n kuntoutuskanavalta [kanavapaikka 66 kaapeli-tv tai 33 antenni-tv tai www.onnitv.fi]. Itse istun siihen aikaan yleensä työtietokoneella jumittamassa lihaksiani. Näin syyskesinä saan onneksi välillä aikaiseksi hypätä saappaisiini ja kipaista lähimetsiin sienisalapoliisin hommiin, kun Seniori rentoutuu tv:n ääressä.

Mutta kun se nyt vain on niin koukuttava harrastus: Kurkkaanpa vielä tuon seuraavan metsikön… ja tuon seuraavan. Mitäs, jos takametsään olisikin noussut jo lampaankääpiä? Edes ennustamaton paikallinen rankkasadekuuro ei tätä sienisalapoliisia pysäytä. Viimeksi litimärkänä saaliini kanssa kotiin palattuani Seniori ihmetteli, mahdoinko olla ainoa hullu, joka siinä säässä sienimetsällä viihtyy. Kyllä vain. Ja kilpailuviettini hykerteli tyytyväisyyttään.

Harmillisesti myös niskalihakseni ovat alkaneet vihjailla lajinvaihdoksen suuntaan. Jos olet keksinyt ikänäköiselle soveltuvan sientenpuhdistusasennon, jossa ei niska kipeydy, niin vinkkaa ihmeessä. Helpoin ratkaisu näin turhantarkalle perkaajalle taitaisi olla jättää lähilasit pois päästä, jolloin putsausurakka nopeutuisi huomattavasti.

Tiedän kyllä, että sienet kuuluisi poimia veitsen avulla koriin ja esikäsitellä jo metsässä. Muutaman kerran oksiin takertuneena ja nurin tuuskahtaneena olen todennut saaliini olevan paremmassa turvassa pussinyssäköissä – kukin laji omassaan. Osan saaliista voi sitoa pusseineen vyölaukun hihnaan roikkumaan. Sitä paitsi, mitä pidemmät pysähdykset, sitä enemmän hyttysenpistoja ja sitä suurempi huoli Seniorin pärjäämisestä yksin kotona kaatuilutaipumuksineen.

Mikähän laji tarjoaisi yhtä paljon jännitystä ja löytämisen iloa tunnissa puolessatoista kerrallaan kuin metsässä samoilu? Muista ei-kovin-niskaystävällisistä harrastuksista olen löytänyt pari aivoterveyttä ylläpitävää ja pitkää pinnaa kehittävää lajia: askartelu ilman valmiita malleja sekä origamien taittelu ohjeita seuraten. Ensimmäisessä syntyy muun muassa taatusti uniikkeja onnittelukortteja. Jälkimmäisessä uhkaavat aluksi lentää paperimytyt roskiin kuin uhmaikäiseltä konsanaan, mutta onnistunut lopputulos viimein palkitsee herkkyydellään. Vielä, kun muistaisin seuraavallakin kerralla, miten päin ne perhosen siivet tai miniatyyrimekon hihat taas taipuivatkaan...

Miten sinä omaishoitajana pidät huolta fyysisestä ja henkisestä kunnostasi silloin, kun et voi irrottautua roolistasi kuin hetkeksi?

Seniorin omaishoitaja

Omaishoitajan hengähdyshetki

28.8.20223

Mielenkiintoista! Oikeassa elämässä siitä taitaa olla jo viitisentoista vuotta, kun viimeksi olen missään kylpylän tapaisessakaan vieraillut. Järveenkin kykenin pitkästä aikaa viimeksi vuosi sitten. Vesi ja varsinkin järvivesi tuntuu olevan minulle niin tärkeä elementti, että se hiipii uniini tuon tuosta.

Kesällä otin ja lähdin viettämään hetkisen omaa aikaa yksin – en tosin järvenrannalle, mutta huviajelulle kuitenkin. Sain matkalla oivalluksen. Seisoin isojen koivujen katveessa herkuttelemassa pehmiksellä, kun yhtäkkiä tajusin, että, hei, täällähän on todella hiljaista. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut äänettömyyttä; satunnaisia autojen ja ihmisten ääniä kuului kyllä taustalla.

Tuuli sai tuuhealatvaiset koivut suhisemaan niin rentouttavasti, että ymmärsin äänen olevan juuri sellaista valkoista tai vaaleanpunaista kohinaa, jota kaupitellaan taustaääneksi ja unimusiikiksi stressaantuneille kaupunkilaisille. Vähällä oli, etten kaivanut puhelinta esiin ja nauhoittanut itselleni koivujen kohinaa nukkumatin avuksi.

Jos siis näette Paavolan suunnalla yksinäisen omaishoitajan töröttämässä keskellä parkkipaikkaa puiden latvoja tuijotellen, niin ei hätää, se olen vain minä lataamassa akkujani.

Millainen on sinun lempipaikkasi hengähtää hetki omaishoidon lomassa?

Seuraavan kerran, kun kynäni uhkaa jäädä kiertämään negatiivista kehää, taidankin kokeilla jotakin uutta ja suunnata Sveitsin supan pohjalle rauhoittumaan.

Seniorin omaishoitaja 

Uusia elämänvaiheita

17.8.2023

Iltapäivällä vastassa oli iloinen kerholainen porkkanatahra paitansa rinnuksessa. (Muistilappu omaishoitajalle: Pakkaa reppuun ruokalappu ja kerro siitä ohjaajille.) Päivä oli mennyt hienosti, ja apujaan olivat tarjonneet sekä ohjaajat että ketterin kerhotovereistakin. Ihmettelin vähän Seniorin painunutta ääntä, kun hän tyytyväisenä kertoili päivänsä kulusta.
– No mie lauloin! Ja pärjäsin tietokilpailussakin. Vähän kyllä hävetti, kun taisin vastata aina liian nopeasti.

Ohjaaja saattoi Seniorin autolle. Huikattiin kiitokset ja näkemiset ensi kerralla. Päätimme hurauttaa vielä pehmiksille onnistuneen etapin kunniaksi. (Ja omaishoitaja huokaisi kiitollisena itsekseen: tämä oli juuri sellaista rohkaisua ja itsetunnon kohotusta Seniorille, jota olin hänelle kaivannut vuosien koronaerakoitumisen jälkeen.)

Seniorin omaishoitaja

Anonyymin Omaishoitajan tunnustuksia 

8.8.2023

Tytär vai hoitaja? Missä menevät rajani? Mikä on se paljon puhuttu oma elämäni, josta minun pitäisi osata pitää kiinni? Riittävätkö siihen ne hetket, jolloin livahdan ulos metsäkävelylle juttelemaan pikkulinnuille tai ihmettelemään pörriäisten aherrusta? Entä se, kun vetäydyn hetkeksi parvekkeelle opiskelemaan kreikkaa? Se on kieli, jota haluaisin oppia niin, että joku kaunis syksy vielä pääsisin takaisin sielunmaisemaani, hengähtämään kunnolla. Olisiko se omaa elämääni? 

– Autatko vähän? Kun ei nämä minun kädet taas toimi!
– Yrititkö edes ensin itse? Tämä on oikein hyvää harjoitusta käsille – ja aivoille!
Samainen keskustelu toistuu meillä lähes päivittäin. Ja aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävään äänensävyyn taholtani. Kuntouttavan otteen ja armeijakurin raja on häilyvä. Herra Parkinson livahti meille kylään yhdeksisen vuotta sitten ja asettui virallisesti talosiksi vuonna 2016. Nykyään hän vaikuttaa ottaneen jo isännän roolin. Yhdessä hajonneen olkapään ja muutaman muun perussairauden kanssa tämä herra tekee kaikkensa, jotta arkemme olisi mahdollisimman jähmeää ja vaivalloista.

Miksi puhun monikossa? Enhän ole äitini, eikä hän minä. Se, mikä äidiltä jää tekemättä ja kykenemättä, kaatuu minulle. Ja sitten, kun itse kompastun, jää kaikki lojumaan, kunnes taas jaksan kömpiä ylös ja tarttua toimeen. Mikset delegoi? Hyvä kysymys. Kenelleköhän? Veljeni perhe asuu kyllä lähellä – heidän perässään muutimmekin tänne vieraille seuduille – mutta en heitä kiireisiä ole juuri kehdannut vaivata. Kehdata on meillä yhtä kuin viitsiä. Kotihoidolle? Siivoojalle? En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, mitä asioita arjestamme pystyisin sujuvasti ulkoistamaan. Avuntarpeet kun tulevat kovin satunnaisesti ja tipoittain, (onneksi) lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ammattijärjestäjälle olisi tässä huushollissa kyllä tarvetta, kun kokonaisen omakotitalon kalusteet, muistot ja perut on ahdettu 3–4 h + k:öön. Alun perin taka-ajatuksemme lienee ollut, että yhteiselomme saattaisi olla vain väliaikaista. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta maksaa jollekulle ulkopuoliselle siitä, että hän istahtaa äidin viereen päiväkausiksi, ottaa laatikoista yhden tavaran kerrallaan ja kysyy, talletetaanko tämä seinälautanen (Lontoosta vuodelta 1987) tai tarvitsetko tätä tanssihametta vielä (hametta, jonka helmat hulmusivat tanssilavoilla kolmekin iltaa viikossa, kun viejänä ei ollut vielä herra Parkinson). Entinen, menetetty, sijaan tullut. Tavaroiden mukana kulkee nostalginen filminauha. Ei helppo rasti.

Jotta kirjoitukseni täyttäisi sitoutumattomuuden kriteerit, siteeraan jakeen sijasta vanhaa karjalaista sanontaa, jonka voimin tämä matriarkaattimme pyörii jo ainakin kolmatta sukupolvea: ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Onneksi osaamme vielä nauraa sekä yhdessä, toisillemme että herra Parkinsonille, joka yhdessä lääkityksen kanssa lähettelee entisen lavatanssijan jalkoihin mitä erikoisimpia koreografioita.
– Ei mene hyvin sinullakaan! naurahtaa äiti myötätuntoisesti, kun keski-iän vaivat riepottelevat omaishoitajankin kehoa vähän sieltä sun täältä.

Vaikka meillä toistemme lähellä tuppaakin olemaan kovin lyhyet sytytyslangat, olemme molemmat onneksi myös nopeita sammumaan. Pidämme huolen siitä, ettemme koskaan anna auringon laskea vihamme yli. Voi kunpa omaksuisin vielä joskus rakkaan edesmenneen pappani (äidinisä) kauniin iltarutiinin: Tämä kahden muistisairauden kanssa elänyt vanhus jaksoi joka ilta hiipiä äidin (omaishoitajatytär!) luo, kiitti kaikesta ja toivotti kauniita unia. Sama kiitollisuus jatkui palvelutalossa, jossa papan rollaattori odotti iltaisin sängyn vieressä pakattuna ja valmiina ”lähtöön”, ja sängystä kuului:
– Kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

Herra Parkinson on tullut jäädäkseen. Mutta me voimme valita, annammeko hänen olla renki vai isäntä kodissamme. Tunnustan: olen sortunut leikkimään äitiä äidilleni. Yritänkin nyt opetella uudestaan olemaan tytär. En sairaan kiltti tytär, vaan aikuinen tytär. Ja omaishoitaja. Oma elämäni tulee jatkossakin tiiviisti kietoutumaan läheiseni elämään niin kauan kuin saman katon alla asustelemme. Eikä se haittaa, kunhan muistan, että kumpikin elämä on yhtä tärkeä ja arvokas.
– Autatko vähän, kun nämä housut eivät taas oikein nouse ylös asti?
Ja seuraavaksi laittamaan lounasta pöytään.

Kirjoittaja on FM, äitinsä sivutoiminen sopimusomaishoitaja ja osa-aikainen yhdistysavustaja, joka tasapainottelee eri rooliensa välillä ja oppii matkalla aina jotakin uutta ihmisyydestä ja itsestään.