Blogi: Anonyymin Omaishoitajan tunnustuksia

– Autatko vähän? Kun ei nämä minun kädet taas toimi!
– Yrititkö edes ensin itse? Tämä on oikein hyvää harjoitusta käsille – ja aivoille!
Samainen keskustelu toistuu meillä lähes päivittäin. Ja aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävään äänensävyyn taholtani. Kuntouttavan otteen ja armeijakurin raja on häilyvä. Herra Parkinson livahti meille kylään yhdeksisen vuotta sitten ja asettui virallisesti talosiksi vuonna 2016. Nykyään hän vaikuttaa ottaneen jo isännän roolin. Yhdessä hajonneen olkapään ja muutaman muun perussairauden kanssa tämä herra tekee kaikkensa, jotta arkemme olisi mahdollisimman jähmeää ja vaivalloista.

Miksi puhun monikossa? Enhän ole äitini, eikä hän minä. Se, mikä äidiltä jää tekemättä ja kykenemättä, kaatuu minulle. Ja sitten, kun itse kompastun, jää kaikki lojumaan, kunnes taas jaksan kömpiä ylös ja tarttua toimeen. Mikset delegoi? Hyvä kysymys. Kenelleköhän? Veljeni perhe asuu kyllä lähellä – heidän perässään muutimmekin tänne vieraille seuduille – mutta en heitä kiireisiä ole juuri kehdannut vaivata. Kehdata on meillä yhtä kuin viitsiä. Kotihoidolle? Siivoojalle? En ole tähän päivään mennessä vielä keksinyt, mitä asioita arjestamme pystyisin sujuvasti ulkoistamaan. Avuntarpeet kun tulevat kovin satunnaisesti ja tipoittain, (onneksi) lyhyitä aikoja kerrallaan.

Ammattijärjestäjälle olisi tässä huushollissa kyllä tarvetta, kun kokonaisen omakotitalon kalusteet, muistot ja perut on ahdettu 3–4 h + k:öön. Alun perin taka-ajatuksemme lienee ollut, että yhteiselomme saattaisi olla vain väliaikaista. Tuntuu kuitenkin täysin absurdilta maksaa jollekulle ulkopuoliselle siitä, että hän istahtaa äidin viereen päiväkausiksi, ottaa laatikoista yhden tavaran kerrallaan ja kysyy, talletetaanko tämä seinälautanen (Lontoosta vuodelta 1987) tai tarvitsetko tätä tanssihametta vielä (hametta, jonka helmat hulmusivat tanssilavoilla kolmekin iltaa viikossa, kun viejänä ei ollut vielä herra Parkinson). Entinen, menetetty, sijaan tullut. Tavaroiden mukana kulkee nostalginen filminauha. Ei helppo rasti.

Jotta kirjoitukseni täyttäisi sitoutumattomuuden kriteerit, siteeraan jakeen sijasta vanhaa karjalaista sanontaa, jonka voimin tämä matriarkaattimme pyörii jo ainakin kolmatta sukupolvea: ”Ilo pintaa, vaik syvän märkänis!” Onneksi osaamme vielä nauraa sekä yhdessä, toisillemme että herra Parkinsonille, joka yhdessä lääkityksen kanssa lähettelee entisen lavatanssijan jalkoihin mitä erikoisimpia koreografioita.
– Ei mene hyvin sinullakaan! naurahtaa äiti myötätuntoisesti, kun keski-iän vaivat riepottelevat omaishoitajankin kehoa vähän sieltä sun täältä.

Vaikka meillä toistemme lähellä tuppaakin olemaan kovin lyhyet sytytyslangat, olemme molemmat onneksi myös nopeita sammumaan. Pidämme huolen siitä, ettemme koskaan anna auringon laskea vihamme yli. Voi kunpa omaksuisin vielä joskus rakkaan edesmenneen pappani (äidinisä) kauniin iltarutiinin: Tämä kahden muistisairauden kanssa elänyt vanhus jaksoi joka ilta hiipiä äidin (omaishoitajatytär!) luo, kiitti kaikesta ja toivotti kauniita unia. Sama kiitollisuus jatkui palvelutalossa, jossa papan rollaattori odotti iltaisin sängyn vieressä pakattuna ja valmiina ”lähtöön”, ja sängystä kuului:
– Kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

Herra Parkinson on tullut jäädäkseen. Mutta me voimme valita, annammeko hänen olla renki vai isäntä kodissamme. Tunnustan: olen sortunut leikkimään äitiä äidilleni. Yritänkin nyt opetella uudestaan olemaan tytär. En sairaan kiltti tytär, vaan aikuinen tytär. Ja omaishoitaja. Oma elämäni tulee jatkossakin tiiviisti kietoutumaan läheiseni elämään niin kauan kuin saman katon alla asustelemme. Eikä se haittaa, kunhan muistan, että kumpikin elämä on yhtä tärkeä ja arvokas.
– Autatko vähän, kun nämä housut eivät taas oikein nouse ylös asti?
Ja seuraavaksi laittamaan lounasta pöytään.

Kirjoittaja on FM, äitinsä sivutoiminen sopimusomaishoitaja ja osa-aikainen yhdistysavustaja, joka tasapainottelee eri rooliensa välillä ja oppii matkalla aina jotakin uutta ihmisyydestä ja itsestään.